Tämä on kolmas ja viimeinen osa kirjoitussarjaa ”Miksi ympäristö tuhoutuu?” Tässä osassa yritän antaa vastauksia siihen, miten kognitiivisen ympäristön kehitys saadaan kääntymään kohti parempaa ja sitä kautta vaikuttaa niin ekologisen ympäristön, yhteiskunnallisen ilmaston ja globaalin toimintaympäristön kehittymiseen.
Yleensä ajatellaan, että ajatukset johtavat tekoihin ja jotta teot muuttuisivat täytyy muuttaa ajatuksia. Kyllä. Olen aivan samaa mieltä. Valitettavaa vain on, että kun ajatukset perimmiltään eivät muutu niin teotkaan eivät koe mitään merkittäviä muutoksia ja tulokset pysyvät kutakuinkin samankaltaisina. Toisinsanoen, vaikka miten hienoja strategioita tehdään ja niiden seurauksina hienolta näyttäviä operaatioita ja tekoja, niin tulokset eivät sittenkään parane merkittävästi.
Mikä siis neuvoksi? Miten saada merkittävää muutosta ajattelussa, joka on pahemman kerran urautunut ja jopa lähtenyt tyhmistymään?
Meidän on palattava alkujuurille, kognitioon. Väittämäni on, että kognitiivinen ympäristö on heikentynyt ja se on syynä monenlaisiin tuhoilmiöihin. Se mitä on ajatellaan ekologisen ympäristön muutoksesta on kylläkin muuttunut, mutta onko se johtanut todellisiin parannuksiin? Ei? Jos otetaan esimerkki aivan lähiympäristössä niin Itämeren tilanne heikkenee jatkuvasti, silti hyviä ajatuksia Itämeren puolesta on vaikka millä mitalla, samoin tekoja, jotka pohjautuvat noihin ajatuksiin.
Opin aikoinaan kuntosalivalmentajaltani, että perimmäinen syy ihmisten kunnon heikkenemiseen on se, että kunnon huonontuessa ihminen alkaa sopeuttaa ympäristöään ja toimintaansa, jotta heikommallakin kunnolla selviää. Ei tarvitse kävellä kauppaan kun voi mennä autolla ja jälleen kunto heikkenee kauppamatkan verran.
Korjaavat toimenpiteet perustuvat ajattelun ja toiminnan vuorovaikutukseen, toiminnassa on häiriöitä – ajatellaan – tehdään korjaavat toimenpiteet. Itse systeemi ei muutu.
Jotta voimme muuttaa systeemiä, on mentävä syvemmälle kuin ajattelun tasolle. On mentävä muuttamaan ymmärrystä tilanteesta – ja jotta voimme muuttaa ymmärrystä tilanteesta on opittava jotakin uutta, uudella tavalla. Oppimisen avulla muutetaan se ”tilaus” joka on tehty toiminnan tavoitteeksi.
Oppiminen on periaatteessa muistamista, muistin käyttöä ja täyttöä. Vaikka kuinka koemme innovatiivisuutta niin silti saattaa olla kyseessä vain jonkin asian uudelleen muistaminen. Niin kauan kuin oppimisprosessi pysyy samanlaisena, niin kauan ymmärrys on periaatteessa sama ja sitä kautta myös ajatukset ja teot.
Kognitiivisen ympäristön heikkenemisen pahimmat seuraukset, ympäristötuho, demokratian mureneminen ja taloudelliset murheet ovat seurausta siitä, että erilaisia asioita on tehty samalla, vanhalla ymmärryspohjalla. Otetaan esimerkkinä omistajan edun asettaminen kaiken muun edelle. Mikä siinä on muuttunut sitten orjayhteiskunnan? Otetaan esimerkkinä luonnonvarojen suruton käyttäminen, kun katsotaan Afrikkaa ja vaikkapa Kongon Demokraattista Tasavaltaa, mikä on muuttunut sitten kuningas Leopoldin?
”Oppimistieteilijänä” tarjoan ratkaisuksi ytimiin menoa kaikissa prosesseissa, täydellistä uutta alkua, sitä että opitaan oppimaan uudella tavalla, näkemään oppimisen ja toiminnan välinen dynamiikka uudella tavalla ja sitä kautta ymmärtämään asiat uudella tavalla ja ajattelemaan uusia kehityskulkuja.
Me tarvitsemme uutta oppimista nyt! Käynnissä olevat kriisit on käytettävä tehokkaasti hyväksi kokonaisuudistuksen käynnistämiseen, muuten ihmiskunnan negatiiviseksi muuttunutta kehitystä ei saada kääntymään positiiviseen suuntaan.
Olen esittänyt kaiken tarpeellisen uuden oppimisen käynnistämiseksi kirjassani ”Voittava Kierre” (Wsoy 2008). Esitän tässä kuitenkin lopuksi kaavion, joka osoittaa todellisen muutoksen dynamiikkaa:
opi > ymmärrä > ajattele > tee, tämä siis perinteisen ”muuta ajatuksesi, muuta tekosi” -opin tilalle. Kauneimpaakaan visiota ei saavuteta, jos sinne pyritään samaa polkua pitkin kuin aikaisempiin päämääriin. Uutta polkua ei havaita ellei ymmärretä metsän olemusta uudella tavalla, metsää ei ymmärretä uudella tavalla ellei opita jotain sellaista, joka synnyttää uuden kyvyn katsoa ja tarkastella.
Gandhin on väitetty sanoneen ”ole itse se muutos, jonka haluat nähdä toisissa”. Siinä se on: muutoksen alku – uusi oleminen.
Boheeminaisen maailmankirja 
Miksi ympäristö tuhoutuu? Luettuani tuon kirjoituksen minulle jäi mieleeni tunne, että olet, Cristina, hyvin pessimistinen oppimisen suhteen. Ja sen seurauksena ympäristö tuhoutuu, lopullisesti. Eli ekologisen ympäristön, yhteiskunnallisen ilmaston ja globaalisen toimintaympäristön kehitys kulkee huonompaan suuntaan.
Itse olen ihmisen oppimisen suhteen yleensäkin varsin optimistinen. Muutos oppimisen suhteen tarvitsee yleensä joko selvän, voimakkaan kriisin tai sitten vahvan tulevaisuuden tarpeet hyvin ymmärtävän yksilön, joka jaksaa taistella ajatustensa puolesta ympäristön ajattelutapojen muuttamiseksi.
Tarkastelen ensin em. asioita puhtaasti Suomen kannalta. Ensin ekologinen ympäristö. Paras esimerkki on suomalainen vesistö. Kyllä sen taso on aivan toisella tasolla kuin 20 – 30 vuotta sitten. Käytännösähän tällä alueella on tapahtunut paljon positiivisia investointeja. Yhteiskunnan jätevesiä ei päästetä suoraan vesistöön, paperitehtaista ei tippaakaan mene suoraan järviin tai jokiin. Tarvittiin vain mielipiteiden muutoksia, oppimista, runsaasti ”vihreitä” ajattelumalleja, jotta oikea ymmärrys meni läpi koko yhteiskunnan. Metsien hoito, 50 vuotta sitten metsiemme kasvu oli n. 50 milj. m3, tänään se on lähes 100 milj. m3. Tietysti voidaan kysyä, onko se metsien kannalta oikein, että metsiä hoidetaan tavoitteena metsien tuottavuus, häviääkö aito metsä tuollaisen metsänhoidon tuloksena. Toisaalta onhan luonnonsuojelualueita lisätty melkoista vauhtia.
Eli ekologinen kehitys on täysin mahdollista ihmisen oppimisen kautta. Prosessit ovat usein hitaita, mutta ne kuitenkin toimivat. Uskon, että näin tulee tapahtumaan Itämerenkin kautta.
Mitä sitten yhteiskunnallisen ilmaston kehittämiseen tulee. Niin siellä, jos missä on tapahtunut vallankumouksellista kehitystä Suomessa. Ensinnäkin suomalaistuminen. Ensimmäisenä henkilönä J.W.Snellman lähti taistelemaan suomalaisuuden puolesta 1800-luvun puolessavälissä. Vielä 1930-luvulla yliopistoissa oli mahdollista opiskella vain ruotsinkielellä. Tänään kai voi sanoa, että suomenkieli muodostaa melkein monopoliaseman.
Entä demokratian kehittyminen täällä. Vasta runsas 100 vuotta sitten pidettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit, naiset saivat äänioikeuden toisena maailmassa. Ja tänään voimme sanoa, että demokratia on todella hyvin toimiva meillä Suomessa. Eli yhteiskunnallinen ilmasto on kehittynyt todella mittavin askelin, oppimisen askelin. Yhteiskunnallisissa asioissa voidaan todella sanoa, että kehitys on tapahtunut oppimisen askelin. Demokratia ei olisi näin toimiva ilman loistavaa opittua lukutaitoa, mikä Suomessa on todella korkea.
Mitä sitten globaaliin toimintaympäristöön tulee. Niin toimiihan Suomi aktiivisesti YK:ssa, EU:ssa, kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa, Natossa jne. Eli voidaan sanoa, että ainakin pyrimme vaikuttamaan globaaliin toimintaympäristöön. Valitettavasti pienen maan vaikutusmahdollisuudet eivät ole kovinkaan valtavat, mutta tärkeintä on, että olemme mukana resurssiemme mukaisesti.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomessa kehitys on ollut erittäin positiivista, valtaosalta erinomaisen oppimisen avulla. Globaalisti tilanne ei luonnollisestikaan ole läheskään samalla tasolla, kehitys on paljon, paljon hitaampaa. Mutta kyllä globaalisissakin asioissa kehitystä tapahtuu. Tyypillinen esimerkki on ilmaston lämpiäminen. Yhä useammat ja useammat maat tulevat mukaan tähän ”leikkiin”. Yhä useammat ja useammat maat havahtuvat tähän uhkaan. Tämän ajan etu on se, että maailmanlaajuinen keskustelu on helppo käynnistää.
Ihminen on oppiva ”eläin”. Se yleensä havahtuu, jos sen olemassaolo vaarantuu.
Pekka hyvä,
Kiitos hyvästä kommentista, jota haluan kommentoida.
En suinkaan ole pessimistinen oppimisen suhteen, päinvastoin, olen erittäin optiminen, minua voisi jopa kutsua oppimisuskovaiseksi!
Meille on annettu elämänpelikorteiksi muisti ja perimä, oppiminen on luojan suoma jokeri, jolla voimme nousta perimän ja muistin mahdollistaman elämän yläpuolelle.
En ole koskaan väittänyt, etteikö Suomemme olisi menestynyt, näin voi lukea vaikka kirjoituksestani joka käsittelee oppivaa kansakuntaa. Väittämäni onkin, että kognitiivinen ympäristö on merkittävästi heikentynyt ja tarvitaan uudenlaista oppimista sen parantamiseksi.
Elämän tarkoitus lienee oppiminen, mutta tehokkaan oppimisen taustalla on prosessi. Jos prosessiin ei tehdä muutoksia niin tuloksena on kutakuinkin samaa oppimista.
Vaadin muutoksia oppimisen alkulähteille, prosessin uudelleen muotoamista, dynamiikkaa ja iloa!
Pitkä kommentti
Kun elää vain hetkeä ei näe huomista. Kun keskittyy nautintoon saa eteensä paljon tuskaa. Sellaiset ovat teenlehdet kun katsoo monien erillisten asioiden summaa, eikä vain yhtä asiaa kerrallaan – kuten on tapana.
Suomen ekologinen jalanjälki on yksi likaisimmista koko maailmassa, me kulutamme yli oman osuutemme kuin jenkit. Olemme kärkkäästi arvostelemassa busheja, mutta suurin osa kansalaisista ei tiedä kuinka täynnä oma syntisäkkimme on. Tällä ekologisella jalanjäljellä arvioidaan ihmisen kuluttamien uusiutuvien luonnonvarojen määrää suhteessa niiden uusiutumiskykyyn. Se on suomeksi: kuinka paljon enemmän raiskaamme luontoa kuin se jaksaa uusiutua.
Euroopan jalanjälki kasvoi 70 prosentilla vuodesta 1961 tälle vuosituhannelle. Vanha manner käyttää 17 prosenttia maailman luonnonvaroista vaikka väkeä on vain 7 prosenttia.
Suomen ekokenkä on Euroopan suurimpia, me kulutamme neljä kertaa koko maailman keskiarvoa enemmän. Näin me siirrämme ekologisen velkamme kehitysmaiden maksettavaksi – aivan samoin kuin siirrämme sukupolvituhlauksemme velat lapsillemme. Mehän emme maksa velkaa, vaan kinuamme verohelpotuksia ja optioita kaikkien ylellisyyden keskellä jättäen samalla köyhämme kurjistumaan.
Ekologisessa suhteessa suomalaiset ovat isokenkäisiä. jokaisen ekokengän koko oli 1995 3,41 hehtaaria, mutta nyt jo 7,6 hehtaaria!
Olet Euroopan isokenkäisin. saksalaisen tuhokenkä on 4,5 , ranskalaisen 5,6 ja norjalaisten 5,8 hehtaaria. Namibialaisen jalanjälki on 1,1 hehtaaria, mutta jenkin 9,6 hehtaaria pahaa jälkeä.
Pääsyy Suomessa on tietenkin pohjoinen asemamme, metsän ja energian raju käyttö, mutta myös tuonnin suuri osuus taloudessamme, öljy tietenkin etunenässä. Monet vähättelevät suurta osuuttamme luonnon ylikuormituksessa vedoten sijaintiimme ja siihen, että viemme puun ja paperin muiden kulutettavaksi, mutta kenkämme koon kasvu kertoo myös, että elämme kuin viimeistä päivää, tosiasiassa hyvin kirjaimellisesti.
Mitäs tehtäisiin?
On ihan kivaa jos vaihdat hehkulamput energialampuiksi ja ostat kataislogiikan mukaan vähemmän kuluttavia autoja. Paras olisi kuitenkin jos myisit autot, sammuttaisit sähköt aina ja heittäisit kodinkoneita roskiin.
Jos aiotaan kuluttajatasolla saada tuloksia pitäisi äänestää tällaisen ohjelman puolesta:
Pitäisi säätää laki, että perheessä ei saisi olla kuin yksi auto.
Bensan kulutusta pitäisi verottaa ammattiliikenteen ulkopuolella progressiivisesti niin, että yli 60 litraa kuukaudessa maksaisi tuplahinnan.
Kaikkiin kaupunkikeskuksiin vieviin teihin tietullit, tienattu raha suoraan joukkoliikenteen tehostamiseen ja lippujen hinnan pienentämiseen.
Pakollinen kimppakyyti olisi toteutettava siten, että tietulli laskee sen mukaan montako henkilöä autossa on, yksin ajaja maksaa roimasti. Koulu- ja lastentarhakuljetuksiin sama malli, hoidon edellytys on, että perheet junailevat kimppakyydin.
Takseille velvollisuus ottaa kyytiin kaikki samaan suuntaan matkaavat ja lupa täyttää autoa matkan varrella. Matkustajat viedään siinä järjestyksessä kuin astuivat autoon.
Moottori- ja valtateiden alkuun erityisiä kimppakyytiterminaaleja, joissa autoilijat voivat ottaa kyytiin osamaksumatkalaisia, kaikki hyötyisivät. Yksin tielle menijälle taas kova tiemaksu.
Idän rekoille kova tietulli, tämä meno ei kerta kaikkiaan vetele.
Teollisuutta varten pitää saada aikaan verotusjärjestelmä, joka rankaisee sitä joka tuottaa hiilidioksidia ja kannustaa sitä, joka ei.
Fortumin kaltaisia yrityksiä ei pidä kannustaa typerään energiatuotantoon palkitsemalla niitä ansiottomalla tulolla, kuten nyt tapahtuu miljardiluokassa, vaan se pitää verottaa pois, kuten vihreät ja nyt myös demarit ovat vaatineet
Työantajien tulisi tehdä pakolliset etätyön (itseasiassa lähityön, enhän minä etäällä ole jos kotona olen) suunnitelmat, jossa työntekijät voisivat tehdä työtä kotonaan ainakin pääosan viikkoa sen sijaan että heidät rahdataan joka päivä vahdittavaksi konttorille. Mitä me teemme tietotekniikalla jos emme hyödynnä sitä?
Joukkoliikenteen maksut kaksi kolmannesta halvemmiksi kuin nyt.
Joutavalle kulutuskamalle vanhan ajan luksusvero. Niiden tuotto metsänparannukseen kuivilla alueilla maailmassa.
Valtio ohjaa lailla ja määräysvallalla Nesteessä bioenergian investointihankkeet kehitysmaihin, sinne missä köyhät voivat tuottaa energiaa ilman, että se toisessa päässä aiheuttaa vahinkoa.
—-
Oppimisen liittäminen tähän on Cristina, mielenkiintoinen pointti, haluaisin mennä siinä vielä simppelimpään suuntaan; me emme enää osaa opettaa lapsiamme luonnon kiertokulkuun, vain kuluttamiseen!
Elämässä käydään kahta koulua. Lapsena pedagogia kulkee havaintojen kautta, niihin kuuluu oppi elämän fysiologiasta, kuinka liikun, liikutan, kosketan, katson, näen kuulen ja havainnoin. Miksi tulee mitä varten -kysymysten seurauksena heti sen perään. Tämä on varhaislapsuuden tarkkailuvaihetta, jolloin taito kasvaa, jota leikki leimaa ja luo sen mielikuvituksen pohjan, jonka varaan luovuutemme sitten ulottuu. Siihen jaksoon kuuluu myös moraalisen pohjan rakennus. Siirtyykö arvoja, rakkautta ja yhteisen vastuun merkityksiä vai kutistuuko pieni elämä yksinoloon ja tavarankeruuseen, leimaa ihmisen kohtaloa sitten pitkään, ehkä loppuun saakka.
Sillä mallilla, joka sukupolvien ketjusta opitaan, on ratkaiseva kulttuurinen merkitys. Havannoinnin kautta, joka kasvaa tekemisen esimerkistä, ihminen luo oman ei vain selviytymistaitonsa, vaan myös aatoksensa, arvonsa ja mallit, jotka vaikuttavat yli sen opin mihin toisen ihmisen akateeminen viisaus yhteiskunnan koulutuksessa yltää.
Me saamme tietoa tänään eri välineistä enemmän kuin koskaan. Kulttuurimme muuttuu koska emme enää ole tiedon lähteitä vailla, vaan niiden runsauden edessä, josta jokaisen pitäisi löytää olennainen ja merkityksellinen.
Tilanne on myös ahdistava ja repii monta. Tiedonvälityksen suuria ihanteita oli alun perin itse tiedon välittämisen lisäksi myös valistaa, kansan kaikkinainen sivistäminen.
Samalla kun tieto on kasvanut, on sen ilmaisumuoto mediassa kaupallistunut ja pinnallistunut, arvokkuus on muuttunut rahan arvoksi ja suuri tieto sirpaloitunut pätkänä esitettäväksi, jonka motiivi usein on vain hyöty – taloudellinen hyöty. Kansan kaikkinainen valistaminen ja sivistäminen on massamediassa muuttunut kansan kaikkinaiseksi viihdyttämiseksi.
Ennen isovanhemmat kertoivat, isien ja äitien saattamana, miespolvien tarinat ja kokemuksen, käden- ja yhteisötaidot sekä ympäristöopin. Heidän kauttaan arjen tosiasiat siirtyivät lasten mieliin perinteisessä havaintojen kautta oppimisessa. Nykyhetkessä on tarjolla enemmän viestintää, mutta vähemmän kirjoa arjen todellisuudesta. Asiat tehdään omissa huoneissa, kasvattajana tekninen laite.
Uudessa pedagogiikassa puhutaan käsitteestä learning by doing, tekemällä oppimisesta, joka on ollut avain tietotekniikan saloihin. Se oppi on uusien vehkeiden ja pelien kautta saatu vanhemman väen joukossa kovan työn kautta huteran osaamisen tasolle, mutta uusien käyttäjäsukupolvien lapsuudessa omaksuttu ilman vanhempien läsnäoloa ja tukea. Isien ja äitien tekninen kyky uusiin välineisiin on huonompi ja pelokkaampi kuin lastensa.
Isin, äidin, mummun ja vaarin oppi on muuttunut vertaisryhmän tai vain oman opin tieksi, jota täydentää koulu kodin ulkopuolella. Tiedon siirron malli uhkaa siirtyä entisajan kylissäkin vanhempien taitajien tarkkailusta ja itse tekemällä oppimisesta virtuaalimaailman learninbydoingiksi, jossa esimerkkiä ei ole, mutta tavaraa riittää.
Koulussakin yksinpainaminen alkaa jo teini-iässä, kun yliopiston tapa on siirretty liian nuorille malliksi kurssittaa itseään, ilman omaa luokan turvaa, omin valinnoin jo silloin, kun elämä on vielä ihan auki. Taas vanhempien tuki puuttuu.
Kilpailu ja vertailu alkaa jo varhain nykyelämässä. Mittarit kilpailuun ovat sellaiset kuin yhteiskunta pisteyttää. Se ei osaa kuitenkaan pisteyttää viisautta, kokemusta eikä arvopohjaa, logiikkaa eikä juuri edes luovuuttakaan. Se asettaa omat kokeet, jotka rajaavat osaamisen oppikirjan antamaan tietoon, hyvin vähän edes siihen kykyyn, miten tietämysyhteiskunnassa tietoa osaa hankkia lisää, syventää ja käyttää.
Teorian linjan rinnalla on perinteisesti ollut elämästä oppineiden ihmisten joukko, joiden määrä kumulatiivisesti kasvaa kun ikä lisääntyy. He ovat ihmisiä, joilla koulut jäivät vähiin, oli sotaa, oli varattomuutta, oli nuoruuden hurmaa ja epätoivottavia kutsuja. Aiemmin akateeminen osaaminen ja elämän viisaus kohtasivat sekä eri ihmisinä että molemman, teorian ja viisauden kokemuksen kerääntymisenä yhteen sieluun. Vanhuuden viisauden arvon muututtua nuoruuden kiireen jumaloinniksi, tämä polku on muuttunut mutkaisemmaksi – ellei peräti harhapoluksi.
Elämän viisaus oli ennen kaikkea vanhojen naisten suuri laji. Mummot välittivät viestiä nuorille, mutta joukkoon sopi miehiäkin, jotka ymmärsivät, että he ovat elämälle velkaa sen, minkä itse saivat aiemmilta miespolvilta. He ymmärsivät, että oli sitten kyse darwinilaisesta kiertokulun ajatuksesta tai luomiskertomuksen opetuksesta, elämme päättyvää elämää, joka kuitenkin jatkuu suuressa ketjussa, heissä, jotka tulevat jälkeemme, osana meitä, geenejämme, jatkaessaan elämää meidän mentyä. Kun ymmärtää, että siinä on isien ja äitien kuolemattomuus, saattaa oivaltaa senkin, että vastuu elämästä ei liitykään tähän hetkeen, vaan jatkuu sinne missä ovat syntymättömät jälkeläiset. Kun mitään ei saa mukaan, kannattaa sen kerääminenkin jättää kohtuuden mittaan, jotta elämästä jäisi muistoksi muutakin arvoa kuin rahan arvo tai likainen ekologinen jälki.
Viisaat naiset ja miehet siis näkevät muihin ihmisiin sukupolvien päähän. Lasta kohdussa kantaneelle äidille tämä on itsestäänselvyys, testosteronin sokaisemalle miehelle vaikeampi juttu. Mies joutuu sukupolvivastuunsa miettimään, nainen ymmärtää sen lapsessaan.
Parasta radikalismia ei ole keksiä uutta vaan palata koettuun ja kestävään.
Terveisin
Veli-Antti Savolainen
Kirjoitat: ”Kauneimpaakaan visiota ei saavuteta, jos sinne pyritään samaa polkua pitkin kuin aikaisempiin päämääriin. Uutta polkua ei havaita ellei ymmärretä metsän olemusta uudella tavalla, metsää ei ymmärretä uudella tavalla ellei opita jotain sellaista, joka synnyttää uuden kyvyn katsoa ja tarkastella.”
Pekka Salo kommentoi postaustasi oppimisen näkökulmasta ja nosti esille kriisin keinona sysätä liikkeelle uusia asioita.
Naomi Klein (No Logo) kirjoitti vuonna 2007 kirjan Tuhokapitalismin Nousu http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuhokapitalismin_nousu, joka esiteltiin Suomessa tänä vuonna.
Mieleeni tulee meneillään oleva finanssikriisi, joka saattaa äityä maailmantalouden kriisiksi. Mitä siitä opimme? Uhkana on, että ympäristöpuheet jäävät taka-alalle, kun talouden rattaisiin toivotaan uutta vauhtia.
Moi
Helge
– Muuta ajatuksesi > muuta tekosi
– Opi > ymmärrä > ajattele > tee
Molemmat kaavat jäävät mielestäni yksilölle, elämisen ja selviytymisen perusyksikölle, jotenkin etäisiksi.
Toimiakseen mallin kannattaisi olla elämäkeskeisempi. Silloin elämä myös luontevammin voittaisi:
– Koen > oivallan > sovellan käytäntööni
Jos me jokainen huolehtisimme maailmaa kuntoon omasta tontistamme alkean niin rahkeet eivät haaskautuisi muiden paimentamiseen.
Herätän kysymyksen, muutettaisiinko koko otsikko ”Miksi ympäristö tuhoutuu” muotoon ”Miten en tuhoudu”.
Kriisi on valitettavan usein positiivisen kehityksen alku. Kriisi pakottaa etsimään uusia ratkaisuja. Otan malliesimerkin Suomesta. Suomen kehitys on ollut loistavaa 90-luvun laman jälkeen. Meistä on tullut todellinen menestystarina maailmassa. Ja väitän, että riittävän syvä lama pakotti etsimään uusia ratkaisuja, pakotti ajattelemaan uudella tavalla. Tällä hetkellähän Suomen valtion talous on Euroopan parhaita, jollei paras.
Yksilölle, yritykselle ja myös valtiolle vaarallisin tilanne on, jos sillä menee liian kauan hyvin. Hyvät tulokset jäykistävät aina ajattelutapoja, ei uskalleta tehdä usein välttämättömiä muutoksia.
Olen aina sanonut, että yksilölle, yritykselle ja myös kansakunnalle olisi hyödyllistä käydä sopivin välein ”konkurssin” rajamailla, jotta uskallettaisiin tehdä uusia ratkaisuja. Esimerkiksi otan jälleen Suomen. Meidän pitäisi uskaltaa tehdä nyt rohkeita ratkaisuja, jos aiomme säilyttää nykyisen hyvinvointitasomme. Suuret ikäluokat siirtyvät passiivisiksi kustannustekijöiksi ja pienet ikäluokat ottavat vastuun elinkeinoelämän toimivuudesta. Ilman rohkeita ratkaisuja hyvinvoinnin säilyttäminen on täysin mahdotonta. Ongelmana vain on, että meillä viimeiset runsaat kymmenen vuotta on mennyt niin hyvin, että rohkeiden ratkaisujen teko on todella vaikeata.
Koen – oivallan – sovellan käytäntööni on juuri yksi suurimpia syyllisiä tuhoilmiöön, josta tässä kirjoituksessa puhutaan.
Kokemus-oivallus, eli reagointi johtaa juuri niihin mainitsemiini korjausliikkeisiin, jotka eivät muuta itse päämäärää miksikään, mutta saavat olon tuntumaan paremmalta/turvallisemmalta hetkeksi. Aivan kuin maantiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi liikenne ohjataan kiertotielle. Muutaman kilometrin kiemurtelun jälkeen palataan samalle maantielle ja jatketaan matkaa samalla tavalla, samaan paikkaan.
Ainahan ei ole tarpeellista vaihtaa päämäärää. Mutta eikö nyt ole jo riittävästi todisteita siitä, että olemme matkalla väärään suuntaan, väärällä tiellä ja vieläpä väärällä kulkuneuvolla?
Patricia Aburdenen tiedostava kapitalismi, ehkä on ratkaisu, mutta jos perimmäiset aatteet eivät muutu, niin miten mikään voi muuttua?
Vanhat mummot ovat viisaita. Elämän turbulenssissa kannattaa kysyä heiltä: mitä nyt? Monen mummon vastaus on ”Herran haltuun”, ellei heitä sitten ole vaiennettu masennuslääkkeillä ja rauhoittavilla zombeiksi terveyskeskusten sänkyihin odottamaan vaipanvaihtoa.
Cristina! En malta olla kysymättä, miksi Sinä sanot, että olemme menossa väärään suuntaan, väärällä tiellä ja väärällä kulkuneuvolla. On selvääkin, että joudumme korjaamaan monia asioita parempaan suuntaan. Mutta jos otan jälleen esimerkiksi Suomen. Onko meillä koskaan ollut näin hyvä taloudellinen hyvinvointi kuin nyt, onko meillä koskaan ollut näin avoin yhteiskunta kuin nyt, onko meillä koskaan ollut näin hyvä koulutustaso kuin nyt, onko meillä koskaan ollut näin turvallinen yhteiskunta kuin nyt, onko meillä koskaan väestön keski-ikä ollut niin korkea kuin nyt.
Väittelen usein erään hyvin läheisen henkilön kanssa esimerkiksi siitä, mikä on talouden merkitys. Hän kun aina väittää, että minä olen liian talouskeskeinen ajatteluissani. Minun vastaukseni on aina, että ei talous ole kansakunnan tärkein asia, mutta nykyistä terveydenhoitoa ei pystytä ylläpitämään ilman vahvaa taloutta, nykyinen lähes ilmainen koulutus yksilöille ei olisi mahdollista ilman vahvaa taloutta, varsin laaja suomalainen kulttuuritarjonta ei olisi mahdollista ilman vahvaa taloutta.
Eli Cristina, annapa minulle huonosti asioita oppivalle ja ymmärtävälle yksilölle vastaus, miksi olemme menossa väärään suuntaan, väärällä tiellä ja väärillä kulkuneuvoilla.
Ihminen taitaa olla sen verran egoisti, ettei oikeasti tarpeeksi välitä siitä, miksi ympäristömme tuhoutuu – kunhan kyse ei ole liian lähellä olevasta omasta ympäristöstä.
Sinun ja minun olisi kantapään kautta koettava, että juuri siitä onkin kyse. Katastrofien kautta sen oppii ja oppii myös tekemään asioita käytännössä itselleen ja joskus vähän laajemmallekin joukolle toisin kuin ennen. Toivottavasti ympäristön kannalta toimivammin.
Veli-Antti esitti toimivia lääkkeitä ihan käytännön tasolla.
Komennammeko vain toinen toisiamme noudattamaan niitä – vai olisiko jokin voima saamaan itsekunkin henkilökohtaisesti myös ammatillisen vastuualueensa tontilla iloisesti noudattamaan niitä?
Joku meistä on ratkaiseva ääni uuden valistuneemman lain aikaansaamisessa – joku ratkaiseva ”hyvälaatuinen basilli” uuden ekokäyttäytymisen leviämisessä.
Henkilökohtaisesti.
Yltyvin yhteistyöhaastein
Kurre
http://www.personaleu.eu (ettei ympäristömme tuhoutuisi)
Pekka hyvä,
Tässä yksi näkemys kysymykseesi. Eikö mieleesi ole tullut esim. hyvinvointivaltio – tai siis sosiaalivaltio, jota täällä yritetään mukamas ylläpitää, vaikka nuo kauan aikaa sitten tehdyt lupaukset petettiin jo aikoja sitten?
Tarinan konna on Herra Valtio, joka aikoinaan lupasi ottaa niin vanhukset kuin lapsetkin huomaansa, kunhan vain työikäiset joukolla rynnistävät tekemään iloiten työtä ja tuottamaan markkoja yhteiseen, tai siis Herra Valtion, verokirstuun.
Sitten kun nuo iloiten työtään tehneet ja tulevaisuuteensa luottaneet heikkenivät, sairastuivat ja vanhenivat Herra Valtio sanoi, että ei minulla ole enää rahaa teitä varten. Eikä oikeastaan lapsiakaan varten. Parempi on että työikäiset tekevät työtä ja jättävät lapsensa ja vanhuksensa BB-tv:n ja internetin huollettaviksi. Entä sitten jos he masentuvat ja saavat psyykkisiä oireita?
Vaalikampanjatyötä tehdessäni on ollut vaikea pidättää kyyneleitä, kun olen kuunnellut vanhusten tarinoita siitä, miten heitä nyt kohdellaan – vaikka oikeasti heille pitäisi olla kiitollinen ja osoittaa se runsaskätisesti.
1. Suunta on väärä: ”hyvinvointi” (lue sosiaalivaltio) valtio on edelleen tavoitteena vaikka siitä on oikeasti luovuttu.
2. Tie on väärä: nykyinen politiikka, markkinatalous ja keskinkertaisuuden ihannointi ei johda kohti ”hyvinvointivaltiota” vaan kohti kilpailua, jossa jotkut pelaavat, mutta heikot heikentyvät entisestään ja lisäksi heitä kohdellaan huonosti. Keskinkertaisuuden ihannointi vaikuttaa kaiken lisäksi siten, että kilpailulla ei oikeastaan ole sääntöjä, voittajaa ei saada selville, eikä kukaan oikeastaan saa voittaa.
3. Kulkuneuvot ovat väärät: Ihmisten hyvinvointia heikentävät esimerkiksi asuminen huonokuntoisissa asunnoissa. Home yms. vauriot tuhoavat hyvää elämää tehokkaasti. Myönnetäänkö tukipaketteja asumisen pelastamiseen? Ei, mutta pankkien pelastamiseen kyllä ja jopa anteliaammin kuin on tarpeen. Ben Zyskowitz antoi erittäin aiheellisen kommentin Kaupthing pankin talletusten pelastamisesta.
Entäpä se kun satsataan voimakkaasti ”kriisiapuun”, mutta nuoret ovat ongelmineen edelleen yksin ja heitteillä?
Onko, Pekka, kulkuneuvo mielestäsi tosiaankin oikea?
Loppuun lainaus:
– Pauli Kettusen mukaan Anneli Anttonen ja Jorma Sipilän kirjassa (Anttonen & Sipilä 2000, 276.) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa päätössanoissa seisoo näin: ”1980-luvulla hyvinvointipolitiikkamme saattoi olla kansallinen ylpeydenaihe, mutta nyt se muistuttaa vanhaa puutaloa, jossa on paljon viehättävää, mutta vieraskin huomaa, ettei omistajalla ole vuosiin ollut rahaa eikä tahtoa pitää taloaan kunnossa” (lähde: Wikipedia)
Pentti Kaasinen antoi luvan julkaista seuraavan, ansiokkaan kommentin:
”Olen vuodesta 1966 kansainvälisesti seurannut ympäristöasioiden (llman ja veden osalta) kehitystä: Muutama pessimistinen lause aamun alkajaisiksi kokemuksesta:
1960-70-luvuilla USA ja Saksa olivat huolestuneimpia maansa saastumisesta. Huoli purkautui liiketoiminnaksi, joka vapautti politiikan toimijoiden ja vaikuttajien omaatuntoa. Valmistajat saivat siis vahvaa henkistä markkinointiapua valtiolta. USA oli ylivoimaisesti johtava maa ”ympäristöteknologian” (sanan pitäisi jo kolista tyhjyyttään, mitä tulee ympäristöasioiden yleiseen kehittämiseen) kehittämisessä.
Vallalla oli siis usko (jota haluttiin ja halutaan edelleen levittää), että teknologiaa voidaan maailman pelastamiseksi kehittää ainakin sen verran, että ainakin oma ja mahdollisesti ystävä- ja liittolaismaat pärjäävät. Mukana ympäristön pelastamisyrityksessä oli siis ripaus huolta maailman tulevaisuudesta ja suurempi ripaus huolta oman maan pelastumisesta. Mutta ennen muuta ajattelun taustalla oli rahan tekeminen ”ympäristöteknologialla”. Kun globaali huoli kasvoi, bisnesmahdollisuudet laajenivat.
Ympäristötulevaisuuden kannalta suhteellisen suppea kysymys tällä hetkellä on, voidaanko teknologiaa kehittää niin, että ympäristö ei lopullisesti tuhoudu. Tähän kysymykseen yli 40 vuoden kokemuksen perusteella on helppo vastata kieltävästi: Ei voi. Ei edes uusilla energian tuottamistavoilla. Tarpeiden (ennen muuta energian) kasvu on joka tapauksessa nopeampi.
Tulemme asiaan, josta puhuit. Yksinkertaistan nyt kovasti. Kognitiivinen (huomaa sanan moniselitteisyys. Käsite sisältää usein pikkuisen viittauksen älykkyyteen tai älyllisyyteen, jotka tässä pitää sulkea pois) lähestymistapa ongelmiin ei missään tapauksessa riitä.
Kaikki toimenpiteet (ohjelmat, ympäristökokoukset) maailmalla ovat siinä mielessä näennäisiä, etteivät niihin vaikuttajat todella usko. Ympäristö-käsite sidossanoineen on elinkeinoelämän mainossana, jota hyödyntävät teollisuusmaat.
Aasia on tärkeä. Tunnen Kiinan ympäristöpolitiikkaa, mutta se yhdessä muun Aasian kanssa on kovin laaja kysymys. Jos sinua kiinnostaa, voimme keskustella lisää puhelimessa tai tavatessamme.
Ympäristökysymysten maailmalaajuisella hoitamisella on Suomessa mikroanalogia: Rakennus- ja kiinteistöalan hoitamisessa käytetään samantapaista fraseologiaa, jonka taustalla ovat näennäiset toimenpiteet. Niin kuin sanoin, Vapaavuori on ensimmäinen ministeri, joka on rohkeasti eräältä osalta (kuntien, sukareiden ja rakennusliikkeiden väliset pulaukset) avasi keskustelua. Ei ihan sananmukaisesti, mutta selkeästi rivien välissä.” -Pentti Kaasinen
Toteaisin ensimmäiseksi muutaman kommentin yleisesti:
— aina tulee olemaan ihmisiä, jotka purnaavat, ettei yhteiskunta huolehdi heistä riittävästi. Ja usein nämä ovat ihmisiä, jotka itse eivät tee mitään omien olosuhteidensa kuten oman terveytensä suhteen,
— periaatteessa maailmassa on ollut ja on kolmenlaisia järjestelmiä. Ensinnäkin puhdas sosialistinen/kommunistinen järjestelmä, piti olla täydellinen hyvinvointivaltio, mutta kun ei ollut mitään kilpailua, ei syntynyt mitään taloudellista kehitystä, jolloin kansakunnat jäivät jälkeen hyvinvoinnin kehityksessä ja me tiedämme, mitkä olivat tulokset.
Toinen järjestelmä on puhdas kapitalistinen järjestelmä. markkinatalousjärjestelmä, kuten Yhdysvallat. Taloudellinen hyvinvointi on keskimäärin aivan toisella tasolla, mitä Euroopassa, mutta heikot yksilöt, jotka eivät pysy tahdissa, putoavat kadulle. Eli yhteiskunta on rikas, mutta tavattoman kova.
Kolmas järjestelmä on skandinaavinen järjestelmä, missä talouselämä perustuu kilpailutalouteen, markkinatalousjärjestelmään, mutta heikoista yksilöistä pidetään aina huoli, ihmiset eivät pääse putoamaan kadulle.
Oma käsitykseni hyvästä yhteiskunnasta on hyvin lähellä skandinaavista yhteiskuntaa. Kyllä käytäntö on osoittanut, että terve kilpailutalous vie taloudellista kehitystä parhaiten eteenpäin. Jos aikoo pysyä markkinoilla, on jatkuvasti etsittävä parempia ratkaisuja, parempia vaihtoehtoja. Ja tuo etsintä, jos mikä, luo jatkuvaa taloudellista kehitystä ja luo jatkuvasti parempia edellytyksiä hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiselle.Neuvostoliittohan kaatui siihen, että ei ollut kilpailua, jolloin kehitystä ei myöskään ollut parempien olosuhteiden luomiseksi.
Skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan etuna on se, että heikoista pidetään kohtuullisesti huolta, kukaan ei periaatteessa pääse putoamaan kadulle.
— ja kolmanneksi, kun kritisoidaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, niin olisi katsottava, minkälaista kehitystä on tapahtunut, mitä on saatu tähän mennessä aikaan. Ensinnäkin eläkejärjestelmä luotiin n. 30 vuotta sitten. Eli tänään lähes kaikki saavat eläkkeen, eläkkeen suuruus riippuu tietysti valtaosalta siitä aktiviteetista, mitä ihmisellä on ollut työaikana. Kukaan ei siis putoa tyhjän päälle siirtyessään eläkkeelle.
Lasten osalta on viime vuosikymmenien aikana luotu päivähoitojärjestelmä eli jos äiti joutuu olemaan myös työssä, niin yhteiskunnan puolesta hoito on taattu varsin kohtuullisin kustannuksin. Edelleen lasten koulunkäynti on käytännöllisesti katsoen ilmaista yhteiskunnan maksaessa kulut.
Kehityksestä vielä toteaisin, että kyllä suomalainen asumistaso on varsin kohtalainen. On puhdas vesi, on talvellakin lämpimät asunnot, nykyään on myös pitkäaikaisia rahoitusjärjestelmiä oman asunnon rahoittamiseksi.
Ja nyt Cristina. Jollain tavalla kritisoin Sinua. Aivan kuin et eläisi tässä maailmassa etkä tämän päivän realiteeteissa. Hyvinvointiyhteiskunta syntyy vain meidän yhteisen työmme tuloksista. Ei valtio ole mikään aarrearkku, mistä nostetaan suunnattomia määriä rahaa hyvinvointimme ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Valtio ja sen rahoitusmahdollisuudet muodostuvat ensisijaisesti meidän maksamistamme veroista. Eli mitä paremmalla hyötysuhteella saamme Oy Suomi Ab:n toimimaan, sitä voimakkaammin voimme rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaamme. Omasta mielestäni kehitys on ollut todella mittavaa viimeisten vuosikymmenien aikana, mutta ainahan on parannettavaa. Minusta sanonta, että olemme menossa väärään suuntaan, väärällä tiellä ja väärällä kulkuneuvolla, on täysin päin helvettiä.
Pekka,
Tiedän, että ajattelen tavalla, jota ei kovin moni ymmärrä, sillä ajatuskulkuni eivät ole niitä tavallisimpia.
En haluaisi edes ryhtyä vääntämään rautalangasta, mutta väännän kuitenkin:
1) Hyvinvointivaltio on hyvä, mutta kritisoinkin sitä tapaa, jolla sitä lähdettiin toteuttamaan ja minkälaisia lupauksia siitä annettiin. Kritisoin myös tapaa, jolla hyvinvointivaltion lupaukset on rikottu.
2) En hyväksy sitä, että edelleen mukamas tavoitellaan hyvinvointivaltion utopiaa, vaikka käytännössä siitä on luovuttu.
3) Vaadin, että on opittava uudenlainen näkemys uuden maailman luomiseksi. Näin ei voi jatkua, eikä tule jatkumaan.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kriisi voi olla alku hyvälle kehitykselle, näinhän kirjoitinkin jo aiemmin. Toivokaamme sitä. Kuuntelin kokeneen talousmiehen Warren Buffetin, 78 v, puhetta talouskriisistä. Hän sanoi; että koskaan elämässään ei ole kokenut tällaista pelkoa, ei koskaan. Jos tuota pitää positiviisena lauseena, niin silloin voidaan ajatella, että muutos joka on edessä on sellainen, jota emme ole koskaan kokeneet – ei edes Hra Buffet.
Toivottavasti siis olemme menossa vain väärään suuntaan eikä päin helvettiä, kuten sinä sanot. (Sallittaneen pieni väärin lukeminen minulle, koska sinulle niitä oman tekstini kohdalla on tullut useampia.)
ps. milloin viimeksi jalkauduit eri puolille Helsinkiä kuuntelemaan ihmisten tarinoita tosielämästä?
Amerikkalainen opiskelija oivalsi asian valmistujaispuheessaan:
”[T]his pattern, grade for the sake of a grade, work for the sake of work, can be found everywhere. Ladies and gentlemen, the spirit of intellectual thought is lost. I speak today not to rant, complain or cause trouble, and certainly not to draw attention to myself. I have accomplished nothing and I am nothing. I know that. Rather, I was moved by the countless hours wasted in those halls. Today, you should focus on your child or loved one. This is meant to be a day of celebration, and if I’ve taken away from that, I’m sorry. But I know how highly this community values learning, and I urge you all to re-evaluate what it means to be educated.
– from a graduation speech by the valedictorian of Mainland Regional High School, Kareem Elnahal, critiquing his school’s education process. June 20, 2006
lähde: http://www.homelandstupidity.com
Yksi ongelma on liiallinen tieto. Kun joka paikasta (kuten televisiosta, lehdistä, mainoksista, oppikirjoista, työasioista, kotiasioista jne…) tulvii tietoa, sitä ei kohta aika riitä muuta kuin asioiden läpikäymiseen ja taas tulee uutta tietoa. En edes ehdi lukemaan kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, en millään. Esimerkiksi jos laitan Google Reader:iin lähteeksi Helsingin Sanomat, sieltä tulee muutamassa päivässä tuhat uutista. Sitten pitäisi vielä vertailla lähteitä paremman luotettavuuden saamiseksi, mikä moninkertaistaa tiedon määrän.
Ihmiset tarvitsevat selkeitä elämänohjeita. Perinteisesti ihmiset saavat jotain valistusta, mutta suurin osa ajasta menee itse maailmankuvaa muodostaessa. Tämä kuitenkin rajoittaa ajattelua lähinnä oman elämän edistämiseen: Opiskelua, ammattiasioita, tulevaisuuden suunnittelua, auton huoltoa, omakotitalon hankkimista, terveydestä huolehtimista, perheen perustamista, sukulointia, jne… Pelasta siinä sitten vielä maailma kaiken lisäksi?!
Tiedon määrä lisääntyy huimaa vauhtia ja kilpailu vain kiristyy. Itse olen IT-alalla, eli joudun opettelemaan hyvin paljon tekniikkaa uusiksi joka vuosi.
Lisäksi televisiosta tulee viihdettä, on nettiä ja pelejä, nettipelejä, blogeja, videota, ja ulkonakin pitäisi ehtiä käymään. Mainokset suoltavat jatkuvasti uusia tuotteita tarjouksissa. Tietokone tulee päivittää kolmen vuoden välein. On kännykkää ja on digiboksia. Vaikeaa pysyä tekniikastakaan kärryillä.
Mutta onko minua lähestytty? Onko kukaan tarjonnut minulle vaihtoehtoa? Onko minulle tarjottu vaihtoehtoista elämäntapaa? Ei paljonkaan. Onko tarjottu mahdollisuutta muuttaa asumaan ekokylään? Ei.