Viimeiset tunnit vanhan vuoden loppua aavistavissa hetkissä ovat kotimaani sydänmaisemissa harmaat. Ihmeellisen harmaat joulukuun oudon valon hehkuttamina. Vuoden viimeisen päivän valossa ei näy kesä, ei kevät, ei syksy – siinä näkyy vain tämä hetki, tämä aika. Vaihtuvan vuosiluvun viimeisellä askelmalla, luonnon ikuisuusnäytelmän äärellä, aistii vain suuren hiljaisuuden – kuin yht’äkkiä olisikin jo astunut johonkin uuteen, joka sittenkin on tuttu. Siinä on ikiaikaisen peruskallion luja luonto ja taivaan tuulien tuoksu tulevaisuuksista – ehkä haaveista, ehkä näyistä?
Hiljaisuuden avartuessa se täyttää kaiken. Kohta ei ole enää mitään kuin se valtava hiljaisuus, jonka keskellä on suuri onni. Suurin onni, joka ihmiseen laskeutuu, kun taivashetken portit avautuvat.
Pysähtyneet ovat kuusen havut. Maassa makaavat syksyn lehdet eivät vastaa tuulen tanssikutsuun. Sinitaivaan pilvet ovat seisahtaneet odottamaan neljän tuulen mestarin suuntimaa.
Edessäni on meri – niin suurena ja hiljaisena. Meren väsymättömät laineet yltävät kaikkialle, hiljaisuutta tulvivassa taivashetkessä kaikkialla on juuri tässä. Minussa. Tässä ja nyt maailma on minun ja minä olen sen oma.
Hiljaisuuden hetki avaa aistit. Pian kuulen musiikkia. Suljen silmäni ja kuuntelen. Kuuntelen. En ymmärrä, mistä musiikki tulee – äskenhän oli hiljaista. Niin hiljaista.
Avaan silmäni ja näen. Vesi soittaa sinfoniaa meren jäiseen reunaan. Sen hyiset sormet takovat talven jäänsinisiä säveliä. Säveliä, joiden soinnussa olen yhtä aikaa pieni ja suuri. Pieni luonnon mahtavan voiman äärellä, suuri innoituksen hurmassa.
Kauan, kauan olen hakenut – etsinyt, säveltä, sointua, joka löytäisi sieluni värähtelevät kielet – että pitkään työstämäni jousi soittasi musiikkia, jonka olen haaveissani jo aika päivin sitten kuullut. Vesi soittaa – minä soin.
Kävelen pois, kohti vaihtuvaa vuotta. Mielessä ja sydämessä kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta, jota olen taakse jäävän vuoden aikana saanut kokea. Kiitollisuus kohtaamisista ihmisten kanssa, joilta olen saanut niin paljon viisautta, kannustusta, intoa ja rakkautta.
Tämän suuren rakkauden ja kauneuden keskellä. Mitä vielä voin toivoa?
Rauhaa, vain rauhaa. Sitä voin toivoa, sitä haluan toivoa, sitä toivon. Ihmisille ja maailmalle rauhaa. Liian monella on hätä rakkaidensa ja oman itsensä puolesta. Rauhaa.
Kiitos teille kaikille, jotka olen vuonna 2015 kohdannut.
Boheeminaisen maailmankirja 