Ylimielisyydellä voittoon?

Olin mielessäni jo päättänyt, että en sanallakaan ota kantaa nyt käytävään ylimielisyyskeskusteluun. Siis keskusteluun siitä, onko pääministeri Alexander Stubb ylimielinen.

Mutta luettuani pääministerin ihmettelyn, ettei hän tunnista ylimielistä Kokoomusta, oli vaan ihan pakko tarttua tähän digitaaliseen sulkakynään ja avautua.

Seuratessani Stubbin tekemisiä ja tapaa puhua saan joskus ”voi ei!” reaktion ja pysähdyn miettimään miten ihmeessä reagoin juuri noin ja juuri nyt.

Mutta takaisin viime kesään.

Vietin viikon Gotlannissa Almedalen tapahtumassa. Almedalen on maailman suurin demokratia -juhla, jossa erilaiset tahot esittelevät yhteiskuntaa ja ihmisiä palvelevaa toimintaansa. Almedalenissa myös puolueet esittelevät ohjelmansa ja tavoitteensa.

Almedalenissa innostuin jälleen politiikasta. Innostuin ja ilahduin joidenkin puoluejohtajien tavasta kertoa asiansa. Suoraan ja selkeästi – mitä asioita ajetaan ja mistä sanoudutaan irti.

Almedalenin jälkeen olen lukenut kirjoja ja tekstejä politiikan vuosilta. Mm. puolueiden puheenvuoroja vuodelta 1965. Olen myös paljon miettinyt omaa suhdettani politiikkaan ja demokratiaan ja muistellut poliitikkoja vuosien varrelta.

Suomen ongelmaksi muodostunutta hallintoa on rakennettu niin pitkään, vuosikymmeniä, että vaatii järisyttäviä uudistuksia – vallankumousta, ehkä, että rakenteet, kulissit, virkamieslabyrintit, piiloportaikot sekä jäykät mutta kankeat sääntelyt saadaan purettua.

Virkamiehet ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa he joutuvat puolustamaan kankeaa hallintoa ja sääntelykoneistoa. Monet heistä ovat jo erkaantuneet kansasta, monet näyttävät toimivan jopa kansalaisia vastaan. Mukavat, kansanmiehinä ja naisina, esiintyneet poliitikot ovat käyttäneet kautta aikojen hyväkseen tilannetta luvaten hövelisti korjata juuri sen yhden ihmisen rajankäyntikiistat, kunhan vain pääsee eduskuntaan.

Moni noista kansanmiehistä on kuitenkin ollut vain pönkkäpoliitikko tarkoin harkittuun pukeutumattomuuteen verhottuna. Kun juna lähtee, pönkkäpoliitikko huokaisee helpotuksesta – päästiinpä noistakin junteista.

Alexander Stubb muuttaa tapaa keskustella politiikasta. Hän sanoo asioita suoraan ja selkeästi. Hänestä tietää mitä hän aikoo, mitä hän tahtoo ja mihin hän pyrkii. Niin, hän on sitä mihin ihastuin Almedalenissa. Kokemuksen vielä karttuessa Stubb voi jäädä historiaan suurena valtiomiehenä – Suomen uudistajana.

Mutta onko kansa valmis muutokseen? Se jää nähtäväksi seuraavissa vaaleissa. Mutta ylimielinen ei ole se, joka on oma itsensä ja puhuu mielensä suoraan ja selkeästi. Ylimielinen on se, joka taputtelee sinua olalle toritapahtumassa, mutta pyyhkii pois kaikki jättämäsi jäljet mielestään, heti kun poistut paikalta. Sellaisia pönkkäpoliitikkoja meillä on ollut aivan riittävästi. Itse en haluaisi nähdä yhtään heikäläistä eduskunnassa ensi keväänä.

Alun kysymykseen. Miksi reagoin ”voi ei” joskus, kun Stubb sanoo jotain minun korviini erikoista? Olen saman jähmeän systeemin kasvatti kuin kanssakansalaisenikin. Tottunut tietynlaiseen polittiseen puheeseen ja korrektiuteen. Tietynlaisiin tapoihin ja pokkurointeihin. Toivonkin, että suoruus, selkeys, innostus ja kannustavuus saavat lisää tilaa valtion johtamisessa – ja että minä oppisin, että se on hyvä tapa rakentaa tätä maata.