Sisyfoksen helvetti

Muistathan Sisyfoksen? Tuon kuninkaan, joka huiputti kuolemaa ja sai tuomion työntää kiveä vuoren rinnettä ylös aina huipulle saakka, josta kivi sitten vieri alas ja Sisyfoksen oli aloitettava alusta.

Nykyajan Sisyfoksia ovat monet, mutta tässä sosiaalisessa ja yhteisöllisyyttä korostavassa maailmassa Sisyfoksen helvetti on kuulumisen pakko. Ja tietääkö ihminen mihin joukkoon pitäisi kuulua, vai tyytyykö hän tietämättömyydessään pyrkimään osaksi kerhoa, joka ei ehkä näe häntä osanaan?

Brändin rakentaminen, proflloituminen, verkostoituminen, interaktiivisuus, vertaisryhmäytyminen…kaikkea sitä pitäisi nykyajan ihmisen osata ottaa huomioon elämäänsä ja varsinkin työelämäänsä rakentaessa.

On hienoa, että on monia ryhmiä, joissa voi olla mukana. Mutta mihin sitä oikeastaan kuuluu? Jos alkaa haluta kuulua porukkaan, johon ei autenttisena minänä ja syvältä sielultaan sittenkään kuulu, niin joutuu Sisyfoksen helvettiin. Tuossa porukassa saa työntää kiveään lähes huipulle saakka, mutta sinne ei ole jäämistä, ei heidän huipulleen.

Pyrkiminen ”täysjäseneksi” sinne, minne ei oikeastaan kuulu on turhauttavaa ja pahimmillaan se vie itsetunnon matalaksi. Kuulumisen pakko johtaa helposti myös kulissien rakentamiseen ja oman itsen muokkaamiseen sen mukaan, mitä uskoo niiden toisten arvostavan. Ja ne toiset antavat sinun työntää kiveäsi eteenpäin, jos he uskovat, että sinusta on heille hyötyä.

Ratkaisu on tietysti olla täysin oma itsensä ja palvella ihmisiä ja missiotaan oman sielunsa ja sydämensä täyteydestä.

Albert Camus pohdiskeli, että Sisyfos oli sittenkin onnellinen. Sisyfos ei antautunut ei jumalten eikä kuoleman heiteltäväksi. Hän otti rangaistuksensa vastaan. Ehkä hän oli surullinen, kun kivi oli jälleen kerran vuoren juurella ja asetti kätensä ensimmäiseen raskaaseen, siihen raskaimpaan, työntöön? Mutta ilo ja voitto tulivat uskollisuudesta omalle itselle. Helvetti olisi Sisyfokselle ollut valheellinen kuuluminen valtakuntaan, joka ei ollut hänen omansa.

Tässä ajassa tiedän monta Sisyfosta, jotka pyörittävät kiveä sosiaalisen kuulumisen helvetissä. Ehkä olen välillä itsekin yksi heistä, mutta yhä harvemmin. Yhä useammin koen, että todellakin kuljen omaa polkuani, enkä ole yksin. Päinvastoin. Mitä enemmän olen oma itseni, sitä enemmän lähelläni on ihmisiä, jotka hekin ovat omia itsejään.

Omaa vuorenrinnettään tavoitteleville, helvetistä pois halajaville Sisyfoksille annan yhden neuvon: voit jättää heimon, eikä heimon tarvitse tietää, että jätit sen.

Olisiko Pietarikaan saanut suurta saalistaan kuuntelemalla joukkoa, joka oli jo väsynyt ja toivonsa menettänyt?