Eräs ystäväni on kymmeniä vuosia vetänyt lasten satujumppaa. Ohjelmaan kuuluu myös erilaisia pelejä ja pieniä kilpailuja.
Ystäväni on huomannut kehityksen, jonka olemassaolon hän on havainnut kasvaneen viimeisen kolmen vuoden aikana. Lapset eivät osaa voittaa – eikä sen puoleen hävitä. Hän kertoi minulle, että kodeissa annetaan lapsen voittaa. Aikuinen häviää tahallaan vaikkapa korttipelissä, että saisi lapsen iloiseksi.
Sitten lapsi tulee kodin ulkopuolelle, toisten lasten pariin, jossa moni muukin lapsi on tottunut siihen, että hän saa voittaa – vaikka kuinka huonot kortit olisi tullut jaossa. Ystäväni kertoi, että pelien ja kilpailujen jälkeen kaikilla on paha mieli, sekä hävinneillä että voittaneilla. Ja vanhemmat pahoittavat mielensä ja kiukustuvat ohjaajalle.
Onko tämä todella sitä mitä nyt halutaan? Kasvattaa sukupolvi, joka ei osaa voittaa eikä käsitellä tappioitaan? Elämässä kuitenkin toiset menevät toisten edelle eri asioissa. Sinä olet hyvä jossain asiassa, minä toisessa. Aina ei voi voittaa mutta aina ei tarvitse myöskään hävitä. Miten tämä sukupolvi aikoo pärjätä maailmassa, jossa elintila vähenee kokoajan? Käykö niin, että kun henkinen kantti on vähissä niin ainoaksi keinoksi jää järeisiin aseisiin tarttuminen ja tuho?
Suomalaisessa yhteiskunnassa ei osata suhtautua luontevasti ei voittamiseen eikä kilpailuun. Miksi ei voi pelata lapsen kanssa ja iloita voitosta, kuka nyt sitten reilun pelin hengessä voittaakaan? Luullaanko, että kilpailu katoaa kieltämällä kilpailu?
Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisessa kehityksessä nämä vanhemmat ovat olleet mukana silloin kun heillä itsellään olisi pitänyt kehittyä terve voittamisen- ja kilpailuntunto?
Satujumppa on mukavaa yhdessätekemisen riemua. On aivan oikein, että ohjaaja leikin varjolla kasvattaa lasten henkistä voimaa ja ymmärrystä siitä, että kilpailukin on tapa tulla yhteen ja positiviisesti mitata omia taitoja ja verrata niitä toisten taitoihin. Sehän on osa yhteisöllisyyttä, että kasvetaan toisten mittaisiksi, mennään ohi, kiritetään kavereita ja taas kasvetaan. Ja tehdään kaikki omaa itseä ja toisia arvostaen, hymyssä suin ja riemurinnoin.
Boheeminaisen maailmankirja 
Ehdottomasti on oikein antaa lapsen voittaa – ja myös hävitä. Oman lapsen urheiluporukoita seuratessani olen huomannut, miten voittamisen ja häviämisen tuntemukset kehittyvät pikku hiljaa, kun lapset saavat kokea molempia. Tappiohinkin osaa suhtautua tyynemmin. Leikit ja pelit ovat tervettä elämän simulointia ja kasvatusta.
Heli,
Oletko myös sitä mieltä, että aikuisen pitää tahallaan hävitä, jotta lapsi saa voittaa?
Paha kysymys. Tiedän että moni niin tekee, mutta tunnustan itse olevani niin kilpailullinen että en osaa ”antaa” lapsen voittaa. Lauta- ja videopeleissä taas pelataan sääntöjen mukaan. Aikuinen saattaa voittaa joissain, mutta tanssimatolla tai zippailussa lapsella saattaa olla kilpailuetu. Mutta ei kai kukaan (aikuinen) tosissaan leikki-ikäisen kanssa ”kilpaile”? Riippuu siis myös minkä ikäisestä lapsesta on kyse.
Toisaalta – eikö oikeudenmukaisempaa ole, että lapset kisaavat keskenään? Aikuisen ja lapsen kilpailu ei ole sama asia. Eivät aikuisetkaan kilpaile tosi elämässä itseään parempien kanssa vaan jotakuinkin samassa sarjassa olevien kanssa.
Pohdinnan tulos: riippuu pelistä ja tilanteesta 🙂 Kuitenkin valheellisen voittamisen tunteen antaminen on minusta huono juttu. Joo, kyllä voittamisen pitää olla aito saavutus. Onko kukaan tutkinut, tiedostaako lapsi sen että hänen annetaan voittaa ja jatkossa odottaa luovutusvoittoa myös muilta?
Heli,
Olet kertonut oman lapsesi urheiluharrastuksista, enkä voi muuta kuin ihailla miten hieno kehitys siellä on meneillään ja iloita kanssasi poikasi ja hänen joukkueensa onnistumisia.
Suomalaisessa urheilutoiminnassa on paljon hyvää. Myös paljon kehitettävää. Onneksi sillä saralla on paljon käynnissä ja tuloksiaki voinemme odottaa ennen pitkää.
Pohdintasi tulos on varmaan juuri sellainen miten meistä moni ajattelee ja ihan oikein myös.
Eihän siinä ole mitään järkeä, että haastaa vaikkapa kuusivuotiaansa kuulantyöntökilpailuun ja sitten juhlii omaa voittoaan. Sehän on kornia!
Siellä missä ollaan tasa-arvoisia (esim. lasten peleissä) ei pitäisi antaa lapsen voittaa vaan antaa hänelle ilo oppia peli niin hyvin, että hän päihittää isän tai äidin.
Oma poikani oli lapsena niin voitontahtoinen ja pettyi kovasti kun ei voittanut ja vielä päälle päätteeksi vaati ”revanssia” uupumukseen saakka. Oli todella tiukka paikka olla antamatta hänen voittaa ja sanoa, että ei yhtään revanssia enää. Nykyisin asia on toisinpäin – hän voittaa aina, eikä myöskään anna minulle armoa 🙂 (ihan oikein minulle!)
Lasten ja vanhempien pitäisi liikkua ja pelata erilaisia liikunnallisia pelejä yhdessä ja lapsille on annettava ”tasoitusta” sehän on selvä. Leikin ja yhdessä tekemisen puitteissa voittaminenkin voi olla sellaista sulle mulle jatkumoa. Tärkeintä on, että on hauskaa yhdessä ja tulee iloisia onnistumisen kokemuksia.
Kyllä kyllä. Mutta painottaisin myös niiden ”ei-kilpailullisten” ja kiireettömien harrastusten tärkeyttä, jossa voi vain nauttia olemisesta ja pitää hauskaa. Se joka kilpailee tanssissa ei välttämättä rentoudu sen parissa, ja toisinpäin: joka kehittää taitojaan aktiivisesti jossain muussa lajissa niin voi nauttia musiikin tahdissa liikkumisesta ilman sen kummempia päämääriä.
Tottakai. Sehän on selvä. Lisäksi voisi painottaa ihan vain yhdessäoloa, ilman sen kummempaa tavoitetta tai tarkoitusta. Ihan vain olla läsnä toisilleen. Liikaa puhutaan ”laatuajasta”. Lyhyt aika, johon tupataan koko elämä. Ei, ei. Lapselle on tärkeintä, että vanhemmat ovat hänelle olemassa vanhempina. Mutta sehän ei ollut tämän kirjoituksen aihe.
Elämässä tärkeintä on elämä. Matka. Prosessi. Elämän huikeassa taikamatossa voitot jäävät toissijaisiksi. Vai miten se Paavo Ruotsalainen sanoikaan viimeisellä puomilla?