Välittämisestä on puhuttu paljon. Hyvinvointivaltion voimat välittää ihmisistä inhimillisellä tavalla vähenevät. Ihmisten halutaan ottavan enemmän vastuuta lähimmäisistään ja ylipäätään välittävän enemmän – ihmisistä ja asioista.
Olen itsekin robotisaatiopuheissani korostanut välittämisen merkitystä. Haluaisin kovasti nähdä maailman, missä ihmiset aidosti auttavat ja välittävät toisistaan.
Lentokoneessa matkalla Lissaboniin selailin TAP -lentoyhtiön lehteä. Kauniita maisemia Madeiralta, portugalilaisia käsitöitä, perinneruokia – kaikenlaista kaunista ja kiinnostavaa, mitä Portugalissa voi kokea. Sivuja selaillessani äärihavaitsin myös lauseen: ”All the evil from the world comes from the fact that we care about one another.” Sivuutin jutun, koska aivoni eivät hyväksyneet ajatusta. Eihän se voi olla totta, että pahuus tulisi toisistamme välittämisestä! Eihän!
Oudosti tuo sitaatti jäi vaivaamaan. Paluulennolla kaivoin lehden istuimen taskusta ja aloin selailla. Juttu ei tietenkään osunut heti silmiini vaan sain uudestaan ihailla kauniita maisemia ja hienoja design kuvia.
Sitten juttu löytyi. Sitaatti oli Alberto Caeiron, tunnetummalta nimeltään Fernando Pessoa, joka oli tunnettu portugalilainen kirjailija, runoilija ja filosofi.
Jutussa kerrottiin Texasin päätöksestä kieltää kääpiöiden käyttö elävinä tykinkuulina. Päättäjät olivat miettineet, että moinen ammatti alentaa pienikokoisten ihmisten ihmisarvoa ja siksi se tulisi kieltää. Myöhemmin pienikokoiset kuitenkin halusivat kumota päätöksen, sillä se vei heiltä mahdollisuuden tehdä työtä, joka oli heille erityisen sopiva. He vetosivat myös koripalloon, lajiin jossa ihmisen koolla on myös erityistä merkitystä.
On vaikeaa tietää, mikä on todella oikeasti inhimillistä, jutussa todetaan. Se on totta. Eräs voittamisajatteluni keskeisiä periaatteita on win*win(+win) periaate, jossa partnerit voittavat moninkertaisesti ja tuottavat voittavia vaikutuksia myös kolmansille osapuolille. Ajatukseni, on että niin liiketoiminnan kuin muunkin toiminnan on vaikutettava positiivisesti ympäristöön, yhteiskuntaan ja maailmaan – jokainen toimi ja interaktio voi olla maailmanparannushanke!
Mutta Caeiran sitaatti sai minut miettimään, miten tarkasti on perehdyttävä toisen tilanteeseen, jotta välittämisen seurauksena tuleva (+win) olisi oikeasti auttava ja hyödyllinen. Kuinka monesti on menty vaikkapa Afrikkaan auttamaan, miettimättä kohtaako oma auttamiskyky avuntarvitsijan tilannetta ja tarpeita?
Mieleeni tulee vielä esimerkki laulamisesta. Olen opiskellut laulua monilla opettajilla. Suurimmalla osalla on ollut lähtökohtana oma laulutilanne ja opettaminen on keino kehittää omaa laulua. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, jos oppilaan tarve kohtaa tarjotun opetuksen. Onneksi maestra Outi Kähkösen kanssa olen päässyt aitoon oman lauluni kehittämiseen.
Voittava välittäminen – win*win(+win) periaate – toimii silloin kun välittämisestä seuraava toiminta kohtaa avuntarvitsijan toiveet ja tarpeet. Ettei tulisi välittämisen voimalla pilattua toisen ihmisen ainutlaatuisia mahdollisuuksia ja hyvän elämän perusteita.
Kirjoitus lienee hyvä päättää Fernando Pessoan runoon itsen ja toisten kokemisesta (käännös P. Saaritsa):
”Olen rakastanut ja vihannut kuin kaikki muutkin,
mutta kaikille muille se oli normaalia ja vaistomaista
ja minulle aina poikkeus, isku, venttiili, kouristus.”
Ps. tilanteissa, joissa ihminen on avuton auttamaan itseään – on tietysti autettava. Joskus auttaminen vaatii rohkeutta puuttua. Kysynkin, onko meillä rohkeutta, oikeudentajua ja kykyä puuttua silloin kun sitä todella tarvitaan?
Boheeminaisen maailmankirja 