Urheilukulttuurin rimanalitus

Viikonloppuna näimme urheilukulttuurin totaalisen rimanalituksen; tapauksen, joka kertoo enemmän suomalaisesta suhtautumisesta voittamiseen kuin mikään muu tuntemani tapaus. Matias Strandvall alkoi löysäillä hiihtonsa viime metreillä, koska uskoi, että mahdollisuudet päästä jatkoon ovat menneet.

Suomessa ei ole voittamisen kulttuuria. On ainoastaan häviämiskulttuuri. Joko häviämisestä yritetään selvitä Matias Strandvallin tyyliin ”emmä ees viittiny yrittää”, tai pyritään estämään oma häviäminen, tai yritetään saada toinen joukkue häviämään – kuten jääkiekossa usein nähdään.

Toki, jos saadaan toinen joukkue häviämään, niin silloin itse voittaa. Mutta se ei ole voittamisen kulttuuria. Se on häviämiskulttuuria.

Voittaminen on:

  • Tilanteiden hahmottamista
  • Voittaviin mahdollisuuksiin tarttumista
  • Tilanteen muuttamista suotuisaksi omiin vahvuuksiin nähden ja/tai
  • Voittavan aloitteen tekemistä
  • Tilanteen viemistä voittavaan lopputulokseen

Ennen kaikkea voittaminen on valmistautumisprosessi, jossa valmistaudutaan voittamaan. Usein suomalaisessa urheilussa nähdään valmistautumista häviön pettymykseen (sitä kutsutaan nöyryydeksi). Niin… sitä saa mitä tilaa.

Jääkiekossa, minunkin lempilajisssani, toisen joukkueen häviön aikaansaamiseen käytetään erilaisia keinoja; mm. taklauksia. Taklauksen tarkoitus on viedä vastustajalta aika, tila ja liike pois sekä riistää kiekko omalle joukkueelle. Taklaaminen kuuluu aikuisten miesten jääkiekkoon. Aikoinaan kun toimitin juttuja jääkiekosta niin useimmat haastattelemistani pelaajista kertoivat, että pelissä parasta on vauhti, vaaralliset tilanteet ja nuhjaaminen. Jääkiekko on eliittitasolla fyysinen kontaktipeli, en itse haluaisi sitä muuttaa.

Mutta eihän sitä voi suopein silmin katsoa kun pelaajat vahingoittuvat vakavasti. Eikä sitäkään, että huomio lajista on siirtynyt rangaistusten pituuteen ja joukkueiden johdon keskeiseen, mutta julkiseen, nokitteluun. Jotain on tehtävä – enkä usko, että rangaistusten koventaminen tai muiden sanktioiden määrääminen auttaa ratkaisevasti.

Sen sijaan uskon, että kulttuurin uudistaminen ja paradigman muuttaminen auttavat. Ajattelen niin, että häviämiskulttuuri saa aikaan sen, että keinoja voittaa ei ole – joten täytyy ottaa ylimääräinen fyysinen voima käyttöön. Niinhän on tehty kautta aikojen, kun taito loppuu, alkaa väkivallan käyttö. Sun Tzu piti huippuna voittamista ilman taistelua, toisin sanoen taidon ja mentaalisen kyvykkyyden voima on niin suuri, että fyysisen voiman ei tarvitse purkautua väkivaltana.

Me olemme kovin prosessiuskovaisia täällä Suomessa. Hyvää siinä on se, että olemme saaneet monet prosessit viritettyä huippuunsa. Mutta koska prosessiin ei kuulu voittamisen opiskelu, niin voittamisia ei tule. Tulee ainoastaan pyrkimystä selvitä ei-häviäjänä.

Voittamista täytyy opetella, sillä muuten kyky hahmottaa voittavia tilanteita ei pääse kehittymään ja jäljellä on vain alkeellinen väkivalta tai luovuttamisen henki. Kuten tuolla alun hiihtäjällä – se oli luovutus, ei laskuvirhe. Lopulta kyse on itsensä voittamisesta, voittaja ei milloinkaan anna periksi vaan jatkaa kunnialla perille saakka, vaikka sitten tulisi viimeisenä maaliin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s