Rehtipeikko ja kadehaltijat

Olipa kerran maa kaukana, kaukana pohjolassa – siellä minne tuulet eivät ulottuneet. Tähdet tuikkivat kirkkaina sen taivaalla ja heinän noustessa aurinko paljasti maalle säteilevät kasvonsa. Maa oli kaunis, mutta karu. Toisaalla se oli alava – tasainen ja hedelmällinen. Toisaalla jyrkkä ja kivinen.

Maassa asui kansa, jota vierasmaalaiset kutsuivat oudoksi. Itse kansa kutsui maataan oikeiden ihmisten maaksi. Joskus maan ihmiset laittoivat lähettilään matkaan tarkastelemaan muita maita. Silloin lähettiläät kertoivat muiden maiden koreuksista, mutta muistuttivat kuitenkin, miten paljon paremmin oli tässä maassa. Oikeiden ihmisten maassa.

Maan hallitsija oli Rehtipeikko. Hän oli mukava otus, joka rakasti kansaansa koko suuren sykkivän sydämensä voimalla. Hän toisti toistamasta päästyään kuinka tämä kansa on rehti ja rehellinen ja rehellisyys on sen voima. Silloin tällöin Rehtipeikko näki, että kansassa oli heitä, jotka lipsuivat rehtiyden polulta. Silloin Rehtipeikko silitteli kädellään leukaansa ja oli hetken surullinen. Mutta minkäs sille mahtaa, tuumi Rehtipeikko, rapatessa roiskuu ja olemmehan me kuitenkin niitä oikeita ihmisiä.

Todellinen voimanlähde maassa oli Kadelampi. Kadelampi sai voimansa pohjasta pulppuavasta huonouden lähteestä. Lähteen silmästä huonouden vesi nousi pintaan, se höyrystyi ja levisi kaikkialle maahan kansan hengitettäväksi. Huonouden vesi sai kansan tuntemaan itsensä muita huonommaksi ja siitä syntyi kansan elinvoima; kateus. Rehtipeikko olisi voinut määrätä lähteen suljettavaksi, mutta hän oli sitä mieltä, että on rehellistä tunnistaa omat huonot puolensa. Silloin kansa pysyisi rehtinä ja nöyränä eikä erehtyisi retostelemaan onnellisuudellaan. Parempi kätkeä on onni ja visusti sukkaan piilottaa tonni, tapasi Rehtipeikko leikillisesti lausahtaa puheittensa lomassa.

Kadelammella asustivat maan todelliset valtiaat – kolme kadehaltijaa; vaaleanpunainen, musta ja vihreä. He hallitsivat ja vallitsivat ihmisten mielialoja ja saivat heidät tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Vaaleanpunainen haltija oli iloinen, sorja ja kepeä. Hän tanssahteli lammen pinnalla ja ihasteli metsän huminaa ja kukkien hehkua. Kaikista tapaamistaan ihmisistä vaaleanpunainen haltija oli innoissaan. He olivat kaikki niin ihania ja kivoja, suloisia. Vaaleanpunainen haltija ihaili kaikkea ja kaikkia, kunhan vain kaikki ihailisivat häntä takaisin. Vaaleanpunaiselle kadehaltijalle oli tärkeää saada ihailua osakseen, enemmän kuin hän sitä antoi. Kaikella on hintansa, vaaleanpunainen kadehaltija mietti ja nautti suunnattomasti kun hän sai suurimman mahdollisen palkkion – kateuden pilkahduksen toisen silmissä.

Musta haltija oli raskastekoinen ja kömpelö. Hän ei juuri liikahtanut lammen rannalta, jonne hän oli rakentanut majansa. Majan aukoista hän katseli vaaleanpunaista haltijaa ja tuhahteli itsekseen, miten kevyesti toiset ottivat elämän. Mustalle kadehaltijalle elämä oli kamppailua. Hän näki kaikkialla, miten toisilla oli paljon enemmän ja paljon paremmin kuin hänellä itsellään. Musta haltija ei oikeastaan edes tarvinnut mitään, mutta hän ei voinut käsittää, miten noilla toisilla saattoi olla niin paljon, kun totta puhuen, kukaan heistä ei olisi ansainnut yhtäkään niistä hienouksista, mitä heillä oli. Musta kadehaltija kulki yöllä ihmisten asuinsijojen lähellä ja pirskotti vettä kadelammen huonouden lähteestä heidän kotiensa oville. Musta haltija sai palkkionsa, kun nuo pinnalliset ja epäoikeudenmukaisesti menestyneet ihmiset menettivät sen, mitä heillä oli. Silloin musta kadehaltija haki vaaleanpunaisen tanssiin suuren kiven ympäri – eikä vaaleanpunainen kadehaltijakaan enää muistanut noita, ennen niin ihania ihmisiä.

Vihreä haltija oli laiha ja jäntevä. Hän oli kuin moottori auton konepellin alla, aina täysillä kierroksilla, mutta saamatta autoa liikkeelle. Hän oli täynnä vihreää, suonissa öljyn lailla valuvaa, kateutta. Vihreä kadehaltija oli kateellinen kaikelle ja kaikille, jopa itselleen. Vihreälle kadehaltijalle olisi ollut tie auki kuuluisuuteen, mutta hän ei pitänyt mitään arvoisenaan, eikä toisaalta omaa taitoaan minkään arvoisena. Vihreälle kaikki peli oli miinuspeliä ja varmin häviäjä hän itse. Hän ei voinut sietää haltijatovereitaan, sillä heillä näytti olevan hyviä hetkiä, eikä vihreä ymmärtänyt miksi. Vihreä kadehaltija oli päässyt Rehtipeikon lähimmäksi avustajaksi, sillä he jakoivat saman näkemyksen siitä, että ihmisen oli hyvä nähdä omat heikkoutensa ja huonommuutensa. Yhdessä he tuumivat, kuinka ihmisten pitäisi ymmärtää, että oma vika, jos asiat eivät suju. Kulkiessaan ihmisten ohi vihreä kadehaltija kuiskutti hiljaa heidän korvaansa: ”et sinäkään mitään ole, tule järkiisi.”

Kadelammen pohjalla oleva huonouden lähde pulputti uutta vettä lampeen aina kuun noustessa taivaalle. Silloin kadehaltijat riisuuntuivat ja pujahtivat lampeen uimaan ja saamaan uutta voimaa, jota voisi jakaa kansalle jälleen uuden päivän koittaessa.

ps. Haluatko voittaa kateuden? Tutustu Kateus työelämässä -kirjaan, joka julkaistiin 13.2.2013.

kateusnelio

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s