Minulla on tuttava, joka kutsuu itseään elitistiksi. Hän työskentelee valmentajana kuten minäkin. Hän siteerailee mielellään suurmiesten sanontoja. Kuten Jeesusta ja Emersonia. Sillä tavalla hän ikäänkuin vakuuttaa sanomaansa oikeaksi ja antaa itsestään oppineen kuvan. Eikä siinä mitään. Sitaatit osuvat kohdilleen ja tukevat esitettävää asiaa. Mutta jos hänen kanssaan yrittää keskustella Ralph Waldo Emersonista, esimerkiksi Thoreaun vaikutuksesta hänen työhönsä, hänen tuotannostaan, hänen ajattelunsa kehittymisestä – tai jos yrittää liittää Jeesuksen sitaattia raamatun laajempaan kontekstiin, niin keskustelua ei synny. Tuttava onkin pelkkä pintasitaattori? Elitismiäkö? Vai moukkamaisuutta? En tiedä, sano sinä.
Blogi on loistava itsetutkiskelun väline, joten yritän nyt selvittää itselleni, olen moukka vai elitisti.
Niin… olen itkenyt Tristan & Isolde oopperan kakkosnäytöksen läpi. Savonlinnassa, kun näin rakastamani oopperan ensi kertaa livenä. Tunnekuohu oli vain liian suuri, enkä pystynyt pidättelemään kyyneleitä. Näytöksen päätyttyä olin niin sekaisin, että vieressä istunut herrasmies ohjasi minut lämpiöön. Sitä ennen olin kuullut oopperan useita kertoja CD:ltä ja nähnyt videolta. Erityisesti rakastan kapellimestari Furtwänglerin versiota, jossa Isoldena on Kirsten Flagstad ja korkeat C:t vetäisee Elisabeth Schwartzkopf, koska Flagstadilta olivat parhaat päivät jo takana ja korkeat äänet ottivat liian koville.
Kaija Saariahon Amour de Loin oli suuri kokemus. Rakastin joka sekuntia oopperasta, eikä ollut mitään vaikeuksia ”ymmärtää” musiikkia. En ole oikeastaan milloinkaan ajatellut, että musiikkia pitäisi jotenkin ymmärtää. Musiikkihan puhuu kielellä, joka on universaali tunteiden kieli. Joku sanoi joskus, että klassista musiikkia pitää kuunnella keuhkoilla. Kansallisoopperan Amour de Loin oli onnistunut myös lavastuksen osalta – ehkä se vaikutti ”ymmärtämiseen”? Joskus klassikko-oopperan nykyaikaistus ohjauksen, puvustuksen tai lavastuksen keinoin ärsyttää. Niin kävi Kansallisoopperan naamiohuveissa. Silloin syntyy jotenkin kiusallinen olo ja sellainen kummallinen ristiriita musiikin ja näyttämön välillä, kun tekisi mieli sulkea silmänsä ja vain kuunnella. Toiset modernisaatiot toimivat tosin loistavasti, kuten Bayreuthissa näkemäni Parsifal nyt jo edesmenneen Christoph Schlingensiefin ohjaamana. Siinä kuvattu maailmaa ja ympäristöä uhkaava tuho auttoi hienosti tuomaan esille Parsifalin rakkauden sanoman.
Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että yksi suosikkibiiseistäni on Charles Ivesin Concord sonaatti. Niin, ihmettelen sitä itsekin. Mutta totta tosiaan, voin nähdä kuvia Concordista teoksen edetessä. Hawthornin vauhdikkaat ja satumaiset tarinat, Thoreaun pohdiskelut Waldenin metsässä, sivistyneet keskustelut Alcotteilla. Mutta onko tämä sitä ymmärrystä? Olen perehtynyt aika hyvin Concord Societyyn (Amerikan Tuusulanjärvi!), että syntyykö rakkaus musiikkiin rakkaudesta tuohon yhteisöön ja sen filosofiaan? En minä tiedä. Jari Sinkkonen ehkä osaisi vastata.
Noh… sitten lähdenkin lätkämatsiin. Alussa olen ihan hiljaa ja nautin Eteläpäädyn kannatusmenoista ja edessäni avautuvasta pelistä. Mutta joskus jäällä tapahtuu asioita ja alan mesota: ”unohtuiko tuomarilta rillit kotiin?”, ”se ja se valmentaja h**vettiin”, ”mistä pystymetsästä tuokin pelaaja on hommattu”… tai kiljun innoissani kun on ollut hieno tilanne tai maali. Juu ja arvostan hienoja suorituksia, vaikka ne olisivatkin vierasjoukkueen pelaajan. Minulla voi olla jokerikaulaliina tai villapaita, jossa on jokerilogo.
Oopperan väliajalla saatan juoda shamppanjaa ja erätauolla tuopillisen olutta.
Mitä enemmän ajattelen tietäväni vaikkapa oopperasta tai jääkiekosta, sitä enemmän huomaan, että en tiedä. Työssäni minäkin siteerailen viisaita ihmisiä ja toivon, että kukaan ei tuntisi myötähäpeää… joku aina tietää ja ymmärtää enemmän kuin minä. Ja entä sitten? Onko älykkyyden mittari se, kuinka monta voi jättää taakseen etevyydessä? Eikö se juuri ole sitä elitismiä? Että pitää omaa kapea-alaista sivistystään ylivoimaisena muihin verrattuna?
Tämän kirjoituksen innoitti Ilkka Malmbergin artikkeli ”Eliitti ja moukat”. Jos Ilkalle jotain saisi sanoa, niin sanoisin, että lakkaa yrittämästä. Ajaudu sinne, minne luontainen vetovoima kuljettaa ja nauti. Eliittinä tai moukkana. Minä ainakin olen molempia – eikä nolota yhtään.
Eliittinä laulamassa Ritarihuoneella. Tämän jälkeen lähdin mesomaan Jokerit-Hifk otteluun.
Boheeminaisen maailmankirja 
Hassua, että vertasit elitismiä oopperaan ja moukkamaisuutta jääkiekko-otteluun vai ymmärsinkö vain väärin? Aivan kuten shampanjaa ja olutta..
Onko siis ymmärrettävä, että moukkamaisuus on tavallisen kansan halpaa huvia, kun elitismi vastaavasti on harvojen herkkua? Jos jako olisi todella näin helppoa, löytyisi niitä ”siteeraajia” enemmänkin ja elämä kävisi kovin ennalta arvattavaksi!
Niin, miten elitistisen moukkamaista minulta.
Voihan jakoja aina tehdä näissä kirjoituksissa, mutta todellisuus onkin ihan toinen juttu. Onneksi.
Minulle taas tuli heti mieleen ”jonkun” viisaat sanat: kaikista vaikeinta on olla oma itsensä kaikkine vikoineen ja vielä tunnustaa se ääneen toisille ihmisille. Toinen viisaus, joka minulle on opetettu on, että elämän vaikein asia on tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Pystytkö hyväksymään erilaisen ajattelumallin suhteessa sinun ajattelumalliisi esimerkiksi puolisoltasi, lapsiltasi, naapuriltasi, työkaveriltasi tai täysin ventovieraalta ihmiseltä? Joku voisi sanoa tähän, että oman itsensä kanssa kamppaileminen on vaikeinta, mutta mielestäni se ei pidä paikkansa. Sillä ihminen voi olla minkälainen persoona tahansa, linnoittautua omaan kotiinsa/kuvitelmiinsa ja ajatella toimivansa oikein. Vasta jouduttuaan toisen ihmisen kanssa vuorovaikutukseen, punnitaan hänen vuorovaikutustaidot sekä elämänkatsomuksensa. Eli minun mielestä ydinkysymys ei liity elitismiin tai moukkamaisuuteen. Me voimme määritellä elämää vain oman ymmärryksemme kautta ja antaa kunniaa jossain määrin ”suurmiehille” mutta senkin teemme vain oman ymmärryksen kautta. En näe siinä mitään pahaa, mikäli tämän vuorovaikutuksen hedelmä on hyvä. Tämä sinun ”elitisti” ystäväsi sai sinut Christina ajattelemaan ja pohtimaan hänen ajatteluntuotoksiaan. Eikö se ole juuri kaiken vuorovaikutuksen ja itsensä kehittämisen tarkoitus?
Hyviä pointteja Sanna, kiitos. Itsekään en jaa ihmisiä elitisteihin tai moukkiin. Silti käytös voi olla elististä tai moukkamaista. Pidän itseäni moukkamaisena kun huudan tuhmuuksia jääkiekko-ottelussa. Joskuss sorrun elitistisyyteen kun brassailen sanoilla, joita tiedän, että muut eivät ymmärrä. Yritän kaikkea tuota vähentää… mutta joskus en saa pysäytettyä itseäni.
Ja kyllä; ajatuksesta se lähtee…. ja että voisi ajatella uudella tavalla olisi hyvä oppia jotain uutta.
Hyvä ja ajankohtainen kirjoitus Cristina, ja loistavia kommentteja. Inspiraattorisi Ilkan teksti oli mitä mainiointa viihdettä lauantaiaamuna ja nautin siitä todella paljon. Pointti tuli selväksi tai vähemmän selväksi sekä hänen että sinunkin näkökulmasta. Aina voi nauttia ja koettaa ymmärtää, mutta ei sekään ole synti, jos ei kerta kaikkiaan ymmärrä. Monesti mietin itsekin, miten jakaa persoonallisuutensa rahvaan ja korkealentoisen kulttuurin kesken. Mutta tarvitseeko sitä? Eihän edes taiteilija voi kaiken aikaa miettiä syntyjä syviä… Sitä paitsi, missä tahansa luovassa suorituksessa itse luovan osuuden osuus on korkeintaan 20 prosenttia, loppu on aina sitä puurtamista ja tekniikkaa. Ja joskus joku kepeämpi viihde on ihan paikallaan.
Sanna taisi tuossa huomauttaa oman itsensä ja toisten kanssa toimeentulemisesta. Olen oppinut, että varsinkin kulttuuripiireissä oma aito mielipide kysyy suurta määrää rohkeutta ja päättäväisyyttä. Kun tieto lisää tuskaa ja samalla myös epävarmuutta omista tiedoista ja taidoista, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin luottaa sen hetkiseen estetiikan tajuunsa. Voi olla, että se muuttuu tai on muuttumatta, mutta kovin helposti ei kannata antaa periksi. Esimerkiksi muusikoille tulee aina eniten paineita ihan lähipiiristä, jossa konventiot ja konservatismi ovat vallitsevampia mielipiteitä kuin avantgardismi tai todellinen kokeilunhalu. Samoin kuvataiteissa. Viimeistään kehystäjä ilmoittaa mikä on millekin kuvalle oikea ympäristö. Silloin omalta näkemykseltä kysytään rohkeutta.
Ja kevennyksenä loppuun: olen kuullut, että huippukokkien mieliruokaa on pakastepitsat.
Niin se on. Taiteensa puolesta on uskallettava ja jaksettava uida vastavirtaankin. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen…. mutta ystävällinen voi olla. Myötätunto pelastaa maailman, rahvaat, moukat ja eliitin…. niin ja meidät taviksetkin!