Reetta Räty: Mikä tämä tällainen maa on?

Luen Hesarista Reetta Rädyn kolumnia ”Mikä tämä tällainen maa on?” ja itken.

Itken siksi, että minusta tuntuu, että hän on niin oikeassa. Liian oikeassa. Mikä on tämä maa, missä mietitään miten voitaisiin pysyä laatikossa. Kun voitaisiin miettiä miten laatikosta pääsisi ulos. Out of the box.

Jos joku lausuu ilmoille laatikon ulkopuolisen ajatuksen niin välittömästi Suomen Tasapäisyyden Puolustusvoimat (lue: melkein koko kansa) hyökkää vaientamaan kyseisen henkilön. Siis sen ihmisen. Ajatuksesta ei voida keskustella. Tyrannien, huijareiden ja psykopaattien tavoin halutaan saattaa ihminen huonoon valoon. Asiasta keskusteleminen kun ei käy – laatikon kansi saattaisi raottua ja liian kirkas valo päästä sisälle.

Itken. Itken koska kirjoitin kirjan ”Voittava kierre” hyvänä tahtonani auttaa ihmisiä löytämään sen kilpailuhalun ja voittamisen tahdon, joka tekee elämästä elämää ja työstä riemuvoittojen ja ilon jatkumon. Mutta minulle sanottiin: ”kyllä prosessi on tärkeämpi kuin voittaminen – ei voittaminen ole tärkeää, ei sitä tarvitse opetella”. Ja nyt meillä on työpaikoilla käynnissä joukkouuvunta. Siksikin itken – niiden ihmisten puolesta, jotka voisivat iloita työstään ja yhdessä tekemisestä ja saavuttamisesta.

Kilpailu kielletään kierolla tavalla. Sanotaan, että ei saa kilpailla, koska juuri kilpailu on syy uupumiseen. Kilpailun pahuutta on jauhettu ainakin pari vuosikymmentä. Silti ihmiset uupuvat yhä enemmän.

Voisiko – uskaltaisiko – edes hetken aikaa ajatella, että ihmiset uupuvatkin jatkuvasta prosessista? Että tuloksia ei milloinkaan huomata. Että milloinkaan ei päästä kohteeseen? Että milloinkaan ei taputeta olkapäälle? Että ei juoda voitonkahveja? Että joka päivä on vaan sitä samaa, sitä samaa?

Ja jos saat jotain aikaiseksi ja hymyilet tyytyväisenä, niin joku kiirehtii sanomaan, että kyllä tässä on vielä paljon tekemistä – ei ole tyytyväisyyden, saatikka juhlan, aika.

Paetaan viinaan. Kun mikään ei saa enää tuntua miltään – ei ainakaan hyvältä. Viinan huuruissa tuntuu hyvältä, eikä tarvitse välittää jos joku paheksuu. Antaa paheksua.

Entä he, jotka näkevät tämän tasapäisyyden tyrannian ja yrittävät taistella sitä vastaan. He, joiden huokosia pakottaa yhteiskunnan arvoköyhyys ja tyhjät puheet. Ovatko he niitä, jotka päätyvät epätoivoiseen tekoon? Itsemurhia on Suomessa enemmän kuin muissa pohjoismaissa. Muita väkivallantekoja ihan liikaa. Ihan liikaa. Ja jos lasketaan mukaan henkinen väkivalta niin mittari näyttää tulipunaista.

Reetta: Ei Suomella ole mitään missiota. Kirjoitat niin hyvin siitä, kuinka olemme parhaita. BohoBusinessta kirjoittaessamme luulimme ensin, että meidän on kirjoitettava Suomen parhaudesta ja siitä ihmeestä miten meistä tuli näin loistava valtio ja kohottunut kansa. Mutta kun puhuimme niiden toisten kanssa, ulkomaalaisten kanssa, niin ymmärsimme, että eivät nämä ykköstilat ja parhaudet niin hirveän suuria juttuja ole. Järisyttävät innovaatiot, suuri auttamishalu ja kiihkeä tahto voittaa ja oppia ja tulla paremmaksi ovat niitä hirveän suuria juttuja. Ja kirjoitimme siitä, mitä emme Suomessa nähneet – edistyksestä ja kiihkeästä luomisen pakosta. Ja siitä, että muualla maailman parantaminen on tärkeämpää kuin oma hyvyys. Ja oma hyvyys rakentuu siitä, miten paljon on voinut olla toisille avuksi ja iloksi.

Meidät on opetettu, että olemme hyviä kunhan noudatamme sääntöjä kyseenalaistamatta. Että se, kiltti sääntöjen noudattaminen, on tehnyt meidät parhaiksi. Siksi me kiinnitämme nätisti tötterön päähän ennenkuin lähdemme pyöräilemään. Emme ongi, jos sanotaan, että ei saa onkia. Kun poikani olivat pieniä, he heittelivät rannalla kiviä mereen. Tomera täti poikkesi kävelyreitiltään lopettamaan moisen tuhmuuden: ”kuinka kauan rannalla on kiviä, jos kaikki niitä vain heittelisivät mereen”.

Kirjoitat Reetta vielä:

”Suo­mi tun­tuu py­säh­ty­neel­tä ja hem­mo­tel­lul­ta. Olem­me mu­seo­esi­nei­tä vit­rii­neis­sä, ju­mis­sa kol­mi­kan­taan, hal­lin­to­him­me­lei­hin, ta­paam­me huu­taa val­tio­ta apuun, kun tuu­lee. Ku­vit­te­lem­me it­se­var­mas­ti, et­tä kaik­ki ha­luai­si­vat asua täs­sä hie­nos­sa ja hyy­tä­väs­sä maas­sa, mut­ta ei­vät rau­kat syn­ty­neet tän­ne.”

Niin… meille optimismi ja positiivisuus on hörhöjen hommaa. Mutta ankeuttavaan tukahtumiseen pysäyttävä tukiverkko on inhimillistä. Uskallapa ehdottaa tukiverkon tilalle trampoliinia niin olet jo lähes uusnatsi tai ainakin sinuun laitetaan halveksuvasti etiketti, joka kertoo miten kova ihminen olet. Uskallapa kysyä, mistä rahat tukiverkkoon…. no siihen ei tule vastausta, kun kukaan ei tiedä. Me emme kysy vaikeita kysymyksiä, koska emme halua miettiä vastausta, joka löytyy laatikon ulkopuolelta.

Sinä Reetta tulit takaisin. Minäkin tulin takaisin aikoinani. Jotenkin tätä maata kuitenkin rakastaa. Eikö vain? Siksihän sitä kirjoittaa ja yrittää vaikuttaa. Että tänne tulisi iloa, aitoa inhimillisyyttä ja arvokasta elämää.

Suo­mi on kä­sit­tä­mät­tö­män vau­ras maa – Suo­mi on kä­sit­tä­mät­tö­män onneton maa.

Mainokset

3 ajatusta artikkelista “Reetta Räty: Mikä tämä tällainen maa on?

  1. Kirjoitit ajatukseni blogiisi. Kiitos siitä! Erikoinen on tämä maa.

    Sent from my iPad

  2. Toden totta laatikon ulkopuolelta katsottuna tässä maassa on aivan liian tasapäistettyä populaa. Rationaalinen ajattelu loistaa poissaolollaan, jos itsellä menee jotenkin hyvin, niin samantien unohtuu muut ihmiset ja keskitytään siihen henkilökohtaiseen kuluttamiseen.

    Itsensä voittaminen on mielestäni parempi tapa lähestyä asiaa, sillä on todella hankalaa yhtäkkiä hypätä kilpailuyhteiskunta-ajattelusta yhteiseen tekemiseen. Voin kuvitella, kuinka paljon parempi paikka tämä olisi jos ihmiset haastaisivat itsensä etsimään tietoa ja saaden sitä kautta onnistumisen tunnetta. Omakohtaisten kokemusten mukaan voin suositella!

    Onneksi olen jonkin verran avoin persoona, joten toisista kulttuureista olen saanut oppia paljonkin tästä suomi-kulttuurista. On tehty byrokratiaa toisen päälle ja unohdettu täysin mitä on olla ihminen; empaattinen laumaeläin, joka kollektiivisesti toimimalla pystyy rikkomaan lähes mitkä tahansa rajoitukset.

    Tämä Talvivaara-insidentti varsinkin herätti ajattelemaan, että kuinka lampaiksi tätä kansaa on indoktrinoitu vuosien saatossa. Usein valitetaan siitä, että vanhukset vain valittaa mutta olen huomannut, että heillä on elämänkokemusta, jonka pohjalta kritiikki kumpuaa.

    Suvaitsemattomuus näin pienellä kansalla koituu vielä turmioksi, ei osata lyödä hynttyitä yhteen vaan yritetään yksin taistella tuulimyllyjä vastaan koivunoksalla. Arabikeväät sun muut varmistavat että etelämmässä aukeaa vielä antoisammat ajat, mutta itse en näe täällä paljoa mahdollisuuksia asioiden parantumiseen.

  3. Niinpä Cristina ja Reetta!
    Niin ihana maa kuin meidän kaunis Suomi onkin, on täällä paljon sellaista mikä ei aina näe päivänvaloa? On vain yritettävä yhdessä ja muistettava, että kuitenkin elämme maassa, jossa moni asia on paremmin kuin muualla ja siitä meidän pitäisi olla kiitollisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s