Olen pahoittanut mieleni. Ahdistunut.
Onko Suomesta tullut paheksumisyhteiskunta? Joku töpeksii tai päästää suustaan sammakon. Hänet tuomitaan välittömästi. Siis ihmisenä. Hänen viiteryhmänsäkin tuomitaan. Siis ihmisinä.
Jokainen meistä on mokaillut elämänsä aikana. On tullut sanottua, tehtyä tai ainakin ajateltua sellaista, mitä ei pidä omaan ihmisyyteensä kuuluvana. Kaduttaa. Mutta useimmat meistä ovat selvinneet vain pienillä tuomitsemisilla, jos mokailut on tehty ennen somea tai mokailusta ei saa vedettyä kiinnostavia otsikoita tai tviittejä. Tai ammattiryhmä ei ole laajempaa vaikutusta herättävä.
Miksi pitää paheksua? Tuomita? Vaatia päätä vadille? Tuntuu siltä, että paheksumalla osoitetaan omaa hyveellisyyttä: minä en ole niinkuin tuo. Tai kalastetaan ääniä: meidän puolueessa ei ole tuollaisia ihmisiä. Sanoudutaan irti lähimmäisestä.
Ehkä joskus on vaikea hyväksyä. Vaikea suvaita. Mutta voisiko edes olla armollinen?
Ei tarvitse olla uskovainen ollakseen armollinen. Armo voi olla inhimillistä yhteyttä toisiin ihmisiin ja joskus se tarkoittaa sitä, että jatkaa vain matkaa – pysähtymättä paheksumaan ja tuomitsemaan. Joskus se voi olla lähelle ottamista ja sen kysymistä, että miksi. Pelottaako sinua? Tai voinko auttaa? Tai vain välittämisen osoittamista. Tai sen näyttämistä, että olemme samassa laivassa. Ehkä hymy?
Ei meidän tarvitse hyväksyä pahoja tekoja. Mutta onko pakko osallistua jokaiseen massapaheksuntaan ja lynkkaamiseen? Me tarvitsemme monia ääniä ja kuulevia korvia.
Ja jos vastaamme armottomuuteen armottomuudella, mitä meistä tulee?
Itketkö sinäkin ihmisten armottomuutta? Itketään yhdessä.
Boheeminaisen maailmankirja 
Tottakai pikku paheksunta on aina paikallaan. Sillähän tämä yhteiskunta saadaan toimimaan tietyissä rajoissa. Paheksunta pitää vain mitoittaa tehdyn teon kanssa.
Kukkahattutäteily on asia erikseen, mutta normin mukainen paheksunta auttaa miettimään tekoja jo etukäteen.
Paheksunnan jälkeen tulee anteeksianto, jonka myös pitäisi olla luonnollinen ele, mutta someilussahan se jää vähemmälle.
Rakkaat ystävät: Paheksukaamme.
En millään voi olla kanssasi samaa mieltä. Lyödyn lyöminen ei edistä mitään ei edes sitä, että yrität itse näyttää hyveelliseltä.
Jos paheksunta tarkoittaa keskustelua siitä, mikä on parempaa ja paremman näkökulman julistamista – niin sitten: paheksukaamme.
Pahemminvointiyhteiskunnassamme on niin paljon pielessä, juurikin sen takia että ihmiset eivät tuo ääntänsä esille ja viha sekä katkeruus voidaan kanavoida johonkin ”käytännölliseen hölmöön”. Sen sijaan pitäisi keskittyä konkreettisten asioiden tekemiseen, yhteen hiileen puhaltamiseen.
Armo on sinänsä hieman kummallinen sana, ihan niinkuin tietämätön ihminen voisi olla tuomitsemassa toista. Niin kauan kun tuomitaan ja analysoidaan toisten sanomisia, tekojen sijaan, ei tämä yhteiskunta tästä ainakaan parempaan suuntaan mene.
Itse ymmärrän melko hyvin näitä ”heikomman osan” vähentäjiä, he ovat eläneet kuplassa eivätkä ole kokeneet sitä ”oikeaa” elämää koskaan. Näin ollen maailmankuva hyvinkin todennäköisesti pyörii vain rahan ja materian ympärillä: poloinen ei tiedä mitään hellyydestä, rakkaudesta ja pyynteettömyydestä.
Siispä vihan sijaan pitäisi mennä ja ottaa poloinen ihminen syliin ja näyttää mitä välittäminen ja rakkaus on, poispäin työntämisen sijaan. Siinä samalla voisi antaa ohjeita kuinka olla onnellinen, jospa henkilö ei sen jälkeen haalisi virtuaalibittejä, vaan keskittyisi ihmisiin. Haukkuminen ja kiukuttelu ei koskaan johda mihinkään.
mikkoni,
kiitos kommentista. Ajattelen armoa tässä yhteydessä, ei vapautuksena väärästä teosta, vaan armollisuutena ihmistä kohtaan. Ei oikeusjärjestelmään vaan inhimillisyyteen liittyvänä käsitteenä.
Tästä paheksuntakulttuuristako nousee myös tuo järkyttävä kiusaamistrendi? Aletaan paheksua jotakuta erilaista ja pian jo katsotaan oikeudeksi osoittaa hänelle hänen huonommuutensa?
Itsekin ymmärrän näitä ihmisarvoa kyseenalaistavia möläyttelijöitä – kuplasta on vaikea nähdä maailma.
Pääministeri pyytää kansakunnalta välittämistä. Miten se on mahdollista, kun arvomaailmamme on sellainen, että materiaaliset tavoitteet menevät inhimillisyyden ohi. En voi auttaa maassa makaavaa, kun pitää ehtiä junaan. Selitän itselleni, että maassa makaava on surkea känniläinen – korjatkoon poliisit, siitähän minä maksan veroina. Julmaa…
Hups. Jos hyväksymme ja ymmärrämme kaikkia tekoja, niin sehän juuri on sitä hyveellisen esittämistä. Tämä some-maailma vain muka oikeuttaa kaikille paheksunnan esittämisen.
Oikeassa elämässä sanotaan kaverien kesken, että ”sitä tuli vähän hölmöiltyä viime yönä -kannattiko” Asiaa puidaan vähän aikaa ja se on siinä. Ei siinä lyötyä lyödä, eikä yritetä näyttää hyveelliseltä. Tämän jälkeen juttu on hoidettu, eikä siihen palata.
Somessa taas samaa asiaa pyöritellään ja vatvotaan hamaan tappiin asti ja se kasvaa ulos mittasuhteistaan ja paheksujat ovat ihmisiä, joille asia ei kuulu ollenkaan.
Tuossa artikkelissani kyllä sanotaan: ”Ei meidän tarvitse hyväksyä pahoja tekoja”. Olet käsittänyt tarkoitukseni väärin. En loukkaannu vaan menen kirjoittajakouluun.