Tärkeintä mitä valmennuksesta voidaan sanoa juuri nyt.

Löysin erinomaisen artikkelin valmennuksen haasteista. Toivon, että kaikki urheiluvalmentajat – mutta myös yritysvalmentajat ja –johtajat lukevat sen. Kyse on valmennuksen, urheilun ja johtamisen tulevaisuudesta ja sitä kautta meidän kaikkien tulevaisuudesta.

Pidän Wayne Goldsmithin kirjoittamaan artikkelia: Coach education – Ten Dumb Things we do and call it Coach Education niin tärkeänä, että käänsin sen suomeksi ja lisäsin omat kommenttini hänen teesiensä jälkeen.

Maailma tarvitsee hyviä, innovatiivisia, intohimoisia ja sitoutuneita valmentajia.

Valmentajia.

Valmentajat ovat muutoksen käynnistäjiä ja edistäjiä. Loistavia valmentajia tarvitaan lisää.

Valtiot investoivat valmentajien koulutukseen, mutta – kuten tavallista uusi, innostava innovatiivinen, luova ja mikä tärkeintä tehokas tapa valmentaa ja kouluttaa valmentajien seuraavaa sukupolvea puuttuu – seurataankin vanhoja trendejä, temppuja ja totutttuja valmennustekniikoita, vaikka moni niistä on epäonnistunut kerta kerran jälkeen.

CA: Totuttujen tapojen toistaminen on uskalluksen ja vastuunoton puutetta. Pelätään, että jos uudella tavalla ei heti saavuteta menestystä, niin syy kasautuu rohkean valinnan tehneen niskaan. Totuttuja tapoja toistamalla syyn voi aina vierittää jollekin toiselle (vaikka tietysti ”miehekkäästi” kannetaan ”vastuu” epäonnistumisesta.)

Kymmenen todella typerää juttua, joita kutsutaan valmentajien koulutukseksi:

Valmentajien koulutus perustuu urheilutieteelle. Urheilutiede on tärkeä osa urheilijan kehitystä ja tehokasta valmennusta, mutta lopulta se edustaa vai viittä prosenttia valmentajan todellisesta työstä.

CA: Lajianalyysi ja nykyteknologian käyttäminen auttaa valmennusta ja urheilijaa kehittymään ja hienosäätämään motorista ja fyysistä suoritusta. Tämä on todella tärkeää ja tuottaa hyvää tietoa kehittymisen pohjaksi. Mutta jos tiede ja analyysi vievät pois urheilijan ytimessä asustavan Lucky Luken, joka ampuu kymppiin vaikka kuinka voimat olisivat vähissä ja jännitys sietämätön tai kadulla kikkailevan koristaitelijan, joka tekee korin vaikka silmät ummessa, niin silloin se, tiede, on saanut liian suuren roolin. Voittaminen ei ole tiedettä – sen täytyy antaa tapahtua.

Rakennetaan urheilijoiden kehityspolkuja, mutta niitä ei soviteta yhteen valmentajan kehityspolkujen kanssa. Valmennuksen ydin on luoda ympäristö, joka tuottaa asianmukaista valmennusta urheilijan kehitykseen nähden oikeaan aikaan. Kuinka monessa lajissa rakennetaan todella tehokkaita kehityspolkuja urheilijoille, mutta laiminlyödään valmentajien kehityspolun yhteensovittaminen? Näin menetetään rinnakkaisten ja täydentävien kehityspolkujen edut.

CA: Valmentajakin kehittyy jatkuvasti. Paras tilanne tosiaan on jos valmentajalla ja valmennettavalla löytyy yhteisiä kehityskohteita – silloin syntyy yhteistyötä joka on kaikin puolin hedelmällistä ja erittäin tehokasta. Kannattaa muistaa, että vaikka valmentajalla tulee olla osaamisen kautta syntynyttä auktoriteettia niin silti valmentaja ja valmennettava suhde on pohjimmiltaan tasavertainen yhteistyösuhde, jonka tarkoituksena on oppia, kehittyä ja saavuttaa yhdessä asetettuja tavoitteita.

Luulemme, että pätevyysperusteinen valmennus on uusi messias. Pätevyysperusteinen valmennus on luvannut paljon, mutta alisuoriutunut kaikkialla maailmassa. Suurin syy on, että millään maalla ja millään lajilla ei ole viitekehystä tai resursseja kouluttaa valmentajia, kouluttaa arvioijia, varmistaa johdonmukaisuutta läpi kansallisen systeemin ja varmistaa, että ajantasaisuus ja relevanssi pysyvät jatkuvasti yllä. Pätevyysperusteinen prosessi työläine osaamisviitekehyksineen, tarkistuksineen ja arviointeineen edellyttää ylibyrokraattista ja monimutkaista hallintoa – ja se on liian monimutkainen, kömpelö ja tehoton ollakseen käyttökelpoinen ammatillisen koulutuksen ja akateemisen sektorin ulkopuolella. Tärkeämpää vielä: kukaan ei ole ole pystynyt todistamaan että pätevyysperusteiset valmentajien koulutukset olisivat kyenneet tuottamaan parempia valmentajia tai urheilijoita. Viesti valmennusohjelmien johdoille kaikkialle maailmaan: ”Move on!”

CA: Pätevyys voi olla perusteltu perusvalmiutena, mutta sen ei pitäisi nousta tärkeimmälle sijalle. Pätevyys on jonkinlaista pysähtyneisyyttä – mitä merkitystä on esim. 20 v. sitten suoritetulla tutkinnolla, ellei se ole uusiutunut ja päivittynyt? Ei sillä ole mitään merkitystä. Pätevyysperustaiset hierarkiat pitäisi välittömästi purkaa ja käyttää resurssit käytännön tulevaisuusorientuneeseen kehittämiseen.

Pidetään seminaareja ja konferensseja, jotka perustuvat laajasti urheilutieteelle, kikoille, muotivillityksille ja oikoteille onneen. Kuinka monta kertaa olet mennyt seminaariin ja joutunut kuuntelemaan kun puhutaan lisäaineista, välineistä, laktaattianalyyseistä, sykemittareista jne? Todellisuudessa suurin osa maailman valmentajista kohtaa vanhempia, teini-ikäisten ailahtelevaisuutta, työn ja kodin tasapainotusta ja etsii yksinkertaisempaa ja käytännönläheisempää valmennusotetta.

CA: Suostukaa perehtymään asioihin! Älkää laukatko seminaareissa, missä yksi puhuu 15 min yhtä ja toinen 20 min toista. Pyytäkää paikalle ihmisiä, joilla on näkemystä, jotka haastavat nykyiset käsityksenne, jotka suostuvat kuuntelemaan, keskustelemaan ja auttamaan aidosti ja intohimolla. Nyt tarvitaan muutosta – ei keskinkertaisuutta tai vanhaa ajattelua oikeuttavaa puheensorinaa.

Mentorointiohjelmille annetaan liian suuri huomio. Mentorointi on kuin politiikaa. Jokainen puhuu siitä, mutta harvemmin ymmärtää sitä. Jokainen kansa, jolla on valmennuskoulutusverkosto puhuu mentoroinnista, mutta kukaan ei ole kyennyt käyttämään sitä tehokkaasti, sillä kellään ei ole aikaa eikä rahaa sen kunnolliseen toteuttamiseen.

CA: Mentorointi on hieno asia, mutta se todella edellyttää aikaa ja sitoutumista. Niin ja rahaakin, tietysti. Itselläni on ollut kahdenlaisia aktoreita, sitoutuneita, jotka valmistautuivat tapaamisiin ja heitä, jotka tulivat paikalle eivätkä edes oikein olleet läsnä vaan kertoilivat niitä näitä elämästään. Jälkimmäiset hyvästelin parin kerran jälkeen. Mentoroinnissa ei kannata tuhlata aikaa tyhjänpäiväiseen.

Kaikille valmentajille opetetaan samaa vanhentunutta kausiluontoista prosessia. Perinteiset kausiluontoiset mallit ovat kuin mustavalkotv:t, betamax videot ja dinosaurukset – vanhentuneita ja tälle vuosituhannelle sopimattomia. Silti näitä menneen ajan suosikkeja opetetaan: yhden viikon mikrojakso, kuukauden makrojakso ja kolmen kuukauden osiot kaikille valmentajien kaikkialla maailmassa. Ei ihme, että jotkut lajit eivät kehity lainkaan.

CA: Toden totta! Prosessi ja kausiluontoinen ohjelmointi on paitsi vanhanaikaista myös tehotonta. Nykyisin on osattava vastata sekä tämän hetken haasteeseen että rakentaa tulevaisuutta. Prosessi etenee – ei lineaarisesti vaan päällekkäin, rinnakkain ja siten, että aika on oikea asioiden tapahtumiselle. Ymmärretään, että jotkut asiat eivät voi edetä, mutta silti niistä voi olla hyvä fiilis ja tietoisuus, että ne kyllä etenevät kun ollaan sitkeitä ja oikea aika koittaa. Tällä asenteella, kumma kyllä, asiat etenevät nopeammin kuin vanhalla kausi/porras menetelmällä.

Suurin osa ajasta käytetään opettamaan ”mitä” tehdä eikä keskitytä kysymyksiin ”miten” ja ”miksi”. Valmennuksen ”mitä” muuttuu jatkuvasti. Tulevaisuus on valmentajien, jotka haastavat sen mitä tapahtuu nyt ja ajattelevat sitä miten ja miksi löytää uusia tapoja takoa ja laajentaa lajin reunoja. Kuitenkin, vain se, mitä pitäisi tehdä kerrotaan – tehdään sitä, mitä muut ovat tehneet – kerrataan sitä, mikä toimi joskus menneisyydessä. Sitä ei kerrota miten luodaan uusi tulevaisuus.

CA: Niin, asia jota olen opettanut pitkään: WIN kysymys – What Is Next – mitä on seuraavaksi. Mikä on se fiilis, olotila, mielentila, joka on seuraavaksi on tärkeämpää kuin mitä tehdään. Oleminen on aina ennen tekemistä. Eräs oppilaani kysyi, mitä pitäisi tehdä, että tulisi lisää maaleja. Vastasin: ”tärkeämpää on kuka tekee maaleja kuin miten niitä tehdään”. Ratkaisun hetkellä nousee karaktääri teon osaamista tärkeämmäksi. Ratkaisun hetkellä heikommalla luonteella varustettu siirtää vastuun toiselle ja maali jää tekemättä.

Tuotamme kursseja, jotka eivät heijastele sitä, mihin laji on menossa – esitämme informaatiota, joka perustuu siihen, joka toimi kaukaisessa menneisyydessä. Tämä puhuu itsensä puolesta. Mennyt on mennyttä. Valmennus tarkoittaa urheilijan auttamista kohti tulevaisuutta, siksi sen pitää olla tulevaisuus orientoitunutta.

CA: Tämä on niin totta kaikkialla. Viittaan aikaisempaan vastaukseeni. Kuka uskaltaa olla pioneeri? Suomalaisessa urheilussa en ole vielä tavannut montaakaan.

Ihmisiltä, jotka esiintyvät kursseilla ei vaadita alan parhaita opetus-, kasvatus- ja esiintymistaitoja. Valmennuskoulutus toimii monissa maissa siten, että eläköitynyt valmentaja tai vielä pahempaa – hallintoihminen – toimittaa avauksia ohjelmissa eri tasoilla ja tahoilla. Nämä kaverit esittävät samoja asioita uudestaan ja uudestaan vuodesta vuoteen – ja saavat vielä elämäntyöpalkinnon kiitokseksi keskinkertaisuudestaan. Elleivät opettavat ihmiset ole parhaista parhaita – kuinka voisi tulevista sukupolvista, valmentajista tai urheilijoista tulla parempia?

CA: Viimeksi tänään olisi ollut tarjolla seminaari, jossa toistaitoiset esittävät asioita. Miksi olisin mennyt? Autan maailmaa enemmän kun käännän ja kirjoitan tämän äärettömän tärkeän tekstin.

Jatketaan luokkaopetuksella. Montako maalia on tehty koululuokassa? Tai maailmanennätystä johtokunnan huoneessa? Miksi valmentajakoulutuksen pitää tapahtua luokkahuoneessa?

CA: Samaa mieltä. Presentaatioille on paikkansa, mutta todella pikaisesti pitää päästä aitojen tilanteiden äärelle, sillä vain siellä opiskelija voi tavoittaa omat aidot kehityshaasteensa. Valmentautumistaidoista tärkeimpiä ovat taidot ottaa vastaan valmennusta, kysymyksiä ja neuvoja. Niille voi olla avoin, vaikka olisikin eri mieltä – koulutuksen jälkeen on aikaa reflektoida ja miettiä miten ohjeet sopivat omaan kehittymiseen. Lopulta vastuu oppimisesta on oppijalla itsellään – tapahtuipa opetus missä tahansa.

About Wayne Goldsmith:

Wayne has worked with some of the world’s leading coaches, athletes, teams, sports scientists and coach educators for the past 20 years.

“Sports coaching is one of the most challenging, exciting, demanding and engaging professions in the world” says Goldsmith. “Coaches change lives – they inspire people to be all they can be – they create environments which provide people with the opportunity to realise their full potential as athletes and as human beings. How many people can say they do that for a living?”

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Tärkeintä mitä valmennuksesta voidaan sanoa juuri nyt.

  1. Salibandyhuipulle tähtäävän kannattaisi lähteä siitä ajatuksesta, että ammattia lajista tuskin saa. Sen sijaan haluaisin nähdä lisää pelaajia, jotka ymmärtävät tällaisen lajin pelaamisen huipulla ainakin toistaiseksi ”elämäntapavalintana”. 98% yleisurheilijoista esim. ei ole huippu tai leipänsä lajista tienaava eikä sellaiseksi tule, mutta silti on valmis puurtamaan moninkertaisen määrän treenejä. Ja miksi, no siksi koska se on elämäntapa.Olisi tietenkin hienoa, että lajissa voitaisiin pelaajille reilummin maksaa, mutta se ei ole mahdollista toistaiseksi (ilman jonkun rahakasta lompakkoa, mutta se on asia erikseen). Ja niin, se puolestaan haluaako huipulle on sitten ihan oma valinta. Kukaan ei ole huonompi ihminen, vaikka olisi lahjakas laiska.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s