Voittajat ja häpeäjät

Mistä on syntynyt suomalainen kiero suhtautuminen voittamiseen ja voittajiin?

Satuin kuulemaan osan tutkijan haastattelua, jossa hän totesi suomalaisten jakautuneen voittajiin ja häviäjiin. Tai oikeastaan, hän sanoi, voittajiin ja häpeäjiin. Voittajia ovat nuo merkkivaatteissa kulkevat onnekkaat ja häpeäjiä syrjäytyneet surkimukset (sanavalinta ”surkimus” on omani).

Ennen meille opetettiin että suomalaisuus on synnynäinen voitonlahja. Että on lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Nyt voittajat ovat niitä, jotka eivät ole joutuneet yhteiskunnan hyväksynnän ulkopuolelle ja pystyvät osoittamaan sen. Vaikkapa merkkivaatteilla.

Haloo! Tuohan on ihan sairasta. Onkohan tutkija tullut ajatelleeksi, että merkkivaatteessa kulkeva nuori tyttö tai poika on saattanut saada hienot vetimet ylleen myymällä seksiä alihintaan? Merkkivaatteen hinnalla? Voittajako?

Minun ymmärtääkseni voittaja on sellainen, joka on kilvoittemalla omien lahjojensa ja taitojensa avulla kokenut ja saavuttanut jotain itselleen ainutlaatuista. Sellaista, joka säteilee hyvää energiaa myös ulospäin. Tutkija sanoi, että syrjäytyneitä häpeäjä nuoria saattaa olla jopa 50000. Kammottava luku, mutta kuinka monella noista nuorista olisi lahjakkuutta ja intoa olla mukana, jos hän saisi ilmaista sitä, mikä hänessä on parasta. Kuinka moni näistä nuorista soittaa vaikkapa kitaraa yksi sängyllään ja haaveilee, että ollapa mukana jossain bändissä. Soittamassa toisten kanssa.

Ben Furman opetti minulle, että ei ole väliä mistä aloitetaan, kunhan päästään hyvään prosessiin. Eikö näiden häpeäjä nuorten ”pelastaminen” kannattaisi aloittaa siitä, mikä heille tuntuu omimmalta? Sen sijaan, että katsotaan, että heidät pitää saada johonkin yleisesti hyväksyttyyn ”voittajien” ryhmään, tyrkyttämällä jotain ulkokohtaista koulutusta tai ohjausta.

Tämä outo kahtiajako voittajiin ja häviäjiin syyllistää paitsi niitä, jotka ovat yhteiskunnan rattaiden ulkopuolella myös niitä, jotka ovat niitä ”voittajia”. Omalla, usein kovalla työllään ja sitkeällä kehittymisellä, menestystä saavuttanutta henkilöä pidetään väärin perustein ylimielisenä ja välinpitämättömänä itseään heikompien tilanteesta. Lukekaa todellisten voittajien elämänkertoja niin saatte tietää minkälaisiin uhrauksiin he ovat elämässään joutuneet saavuttaakseen sen, minkä he ovat saavuttaneet.

Viidenkymmenentuhannen nuoren joukossa ei ole yhtään häpeäjää eikä häviäjää. Siellä on monta tarinaa, jotka odottavat päivänvaloa. Siellä on tuhansia lahjakkuuksia ja upeita kykyjä, jotka haluavat päästä mukaan – ei siihen kilpailuun, minkä tutkija määrittelee kilpailuksi ja kilpailuyhteiskunnaksi – sellaiseen kilpailuun, joka on positiivista ihmisten yhteentulemista ja taitojen ja kykyjen yhdessä koettelemista, tavoitteena löytää aihioita tulla paremmaksi.

Väitän, että nämä 50000 nuorta eivät ole syrjäytyneet yhteiskunnasta. Yhteiskunta on syrjäytynyt heistä. Nämä nuoret ovat tulevaisuutemme – kannattaisiko yhteiskunnan ajaa shikaaniin heidän vuokseen?

Meille kaikille: antakaamme voittajien olla voittajia. Siis he, jotka ovat aidosti omilla kyvyillään tulleet johonkin ainutlaatuiseen ja arvokkaaseen. Niistä ihmisistä saamme upeaa esikuvallisuutta elämään ja työhön.

ps. Päätös lopettaa taideaineiden opetuksen aloituspaikkoja on todella julma ja väärä. Tämä päätös syrjäyttää nuoria entisestään niistä asioista, joihin heidän sielunsa palaa. Sitäpaitsi – tulevaisuudessa, jo lähitulevaisuudessa, tarvitaan nimenomaan luovasti taitavia ihmisiä. Yksinkertaiset hommat siirtyvät – ensin halpamaihin, sitten roboteille. Taideaineet valmistavat ihmisiä myös muiden luovien alojen osaajiksi.