Rehellisyys maan perii

Mutta kun se on totta! Huudahti ystäväni, kun ihmettelin miksi hän puhuu niin negatiivisesti itsestään ja mahdollisuuksistaan.

Ystäväni oli valmistautumassa todella suureen koitokseen. Tilaisuuteen, jossa hänen osaamisensa ja voimansa olisivat äärirajoilla. Hän oli harjoitellut, hän oli valmistautunut. Silti ainoa mitä hän puhui, oli kuinka vaikeaa kaikki oli. Kuinka hän ei ole ammattilainen. Kuinka vaativia kohtia tulevassa suorituksessa on. Ja kuinka hänen pitää jaksaa myös muuta elämää ja se ei kyllä nyt voi onnistua.

Miksi puhut noin? Kysyn. ”Sanon vain tosiasiat” hän vastaa. Ja näyttää yhä ahdistuneemmalta.

Etkö voisi puhua siitä miten hyvin osaat kaiken? Tai siitä, miten olet tottunut siihen, että sinulla on monta asiaa käynnissä yhtä aikaa? Tai siitä, miten hyvin harjoituksissa meni aikaisemmin?

Toinen ystäväni elää elämänsä hurmaavaa nousukautta. Töissä menee hyvin, ihana uusi parisuhde tuo hohtoa ja jännitystä elämään.

Hän sanoo: ”kyllä minä tiedostan, että kaikki tämä voi päättyä”. Minä kysyn: miksi sinun se pitää tiedostaa? ”Koska se on totta” hän sanoo.

Niin, onhan se totta, että jonain päivänä kaikki päättyy. Viimeistään kun hauta on auki. Mutta kannattaisiko silti miettiä kenelle kello käy sillä välillä? Rakkauden ja elämän hengettärelle vai ikävän ja ahdistuksen kyöpelille?

Mikä tahansa asia on aina kaksi asiaa. Kuin vaateri, jossa vesikupla voi liukua toiseen päähän tai toiseen päähän. Siellä kielteisessä päässä tuntuu usein olevan magneetti, joka vetää puoleensa, jos sitä vastaan ei taistele. Sana rehellisyys tuntuu edellyttävän vaaterin kallistamista sinne negatiiviseen päätyyn. Tosiasioiden tunnustaminen on kielteisten asioiden tunnustamista.

Sitä saa mitä tilaa. Jos jatkuvasti antaa vaaterin kallistua kielteiselle niin vähitellen se alkaa näkyä. Elämä ei enää tunnu kivalta ja noita kurjia juttujakin ilmaantuu enemmän kuin ehkä pitäisikään.

Onko sinun hankala puhua itsestäsi hyvää, kun tilanne kuitenkin oikeasti on vaikea? Kokeilepa venäläisen teatteriohjaajaneron Konstantin Stanislavskin neuvoa: ”act as if” toimi kuin tilanne olisi parempi, ole kuin kaikki olisi hyvin. Ei se pahan puhumisesta kuitenkaan parane.

Opin aikoinaan Ben Furmanilta, että ei ole niin tärkeää mistä lähdetään liikkeelle kehittämisessä, kunhan päästään hyvään prosessiin. Marraskuun harmauden keskelläkin on väriläikkiä, joista voi syntyä vaikkapa idea valokuvaan… ja siitä blogiin… ja siitä… hymyyn…. ja siitä johonkin uuteen, ihanaan ajatukseen!

Kysymys: Minkälaisen maan sinä jätät perinnöksi?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s