Intohimo ja sen antiteesi

Heti alkuun palautetta: Jos joku osaa järjestää mielenkiintoisia ja hyvin organisoituja seminaareja niin se on Mark. Syksyn valo tilaisuus oli positiivinen, energinen ja ajatuksia ja uusia tekoja ruokkiva. Kiitos Lauri Sipilä ja tiimi!

Hyvän seminaarin merkki on, että jää ajateltavaa niin, että aivoja pakottaa. Minulle kävi niin. Seminaarissa nousi esille ristiriita, joka tunkeutui uneenkin. Siksi istun tässä koneen äärellä kuuden aikaan aamulla purkamassa tuntojani.

Seminaari alkoi Stanfordin professorin Balan Pillain hehkutuksella kuinka ihmiset eivät halua ”vain tehdä työtä” vaan työssä pitää olla iloa, aurinkoa ja intohimoa. Pekka Himasta mukaillen, me haluamme kukoistaa myös työmme kautta.

Prof. Pillain jälkeen estradille nousi Iltalehden kustantaja Kari Kivelä. Hän kertoi viimeaikaisesta tutkimuksesta, josta saattoi ymmärtää, että yhä suurempi osa ihmisistä haluaa vain olla. Siis vain olla.

Eikä siinä vielä kaikki. Viisi vuotta sitten ”vain olemista” ei pidetty hyväksyttävänä, mutta nyt se on ymmärtääkseni saanut jo laajan hyväksynnän.

Kivelä piti ilmiötä huolestuttavana. Samoin minä. Ihminen, joka haluaa vain olla, ei ole sellainen yhteiskunnan jäsen, joka omalla aktiviteetillaan lisäisi yhteiskunnan ja yhteisöjen hyvinvointia. Tuskin sellainen henkilö lisää edes omaa hyvinvointiaan? Kuitenkin yhteiskunnan kehitys ei perustu politiikkojen tai virkamiesten toimintaan vaan nimenomaan kansalaisten kykyyn ja haluun toimia ja vaikuttaa.

Mistä ”vaan olemisessa” on kysymys? Jos kysymyksessä olisi tapa kuvata omaa eksistenssiä valmiustilana tarttua hetkeen, niin ilmiö olisi myönteinen. Mutta pelkään pahoin, että näin ei ole asia. Luulen, että kyse on siitä, että ihmiselle ”vaan oleminen” on oman itsen ulkoistamista kuvaruudun tai nettiselaimen maailmaan.

Onko niin, että intohimon, menestyksen ja työnilon viestit ovat synnyttäneet pelottavan antiteesin? Ihminen, joka työkseen tekee yksitoikkoista ja samana toistuvaa tehtävää päivästä toiseen ei jaksa kuunnella ja toivoo, että hänen vain annettaisi olla. Ovatko autotehtaiden massiiviset laatuongelmat seurausta tästä?

Eilen pidettiin samanaikaisesti monta ilon ja intohimon seminaaria. Puhuvat päät ja akateemiset stailaajat vaahtoavat  rohkeudesta, erilaisuudesta ja luovuudesta. Kysykää heiltä, ovatko he kokeneet oman teesinsä ja läpieläneet oman antiteesinsä – onko synteesi aito? Vai herättääkö se pelkkänä mielikuvituksen kangastuksena ainoastaan halua ”vaan olla”.

Suomi paremmaksi seminaareissa kiertävät samat ihmiset vaatimassa kansalta intohimon kortea kekoon. Ovatko he kysyneet, mitä kansa tahtoo? Olisiko aika hyväksyä, että olemme lähestymässä henkistä nollatilaa: antakaa meidän olla. Olisiko siitä helpompi ponnistaa etsimään ”vain olemiselle” aitoja ja oikeasti haluttuja vaihtoehtoja?

***

Viikon voittajamaininta Hasan & Partnersin Jarkko Talonpojalle, Voittavan kierteen graafikolle, joka sai hopeajyvän Markin vuotuisessa palkintojen jaossa. Jarkko kokee todellista intohimoa työhönsä. Palkintojen vastaanottamisen sijaan hän paneutui työnsä tekemiseen.

Jarkon työnäyte

Mainokset

3 ajatusta artikkelista “Intohimo ja sen antiteesi

  1. Huomenta Cristina,
    Minä oon tulkinnut tämän ”vain olemisen” tarkoittavan vain välttämättömän tekemistä. Tällaiset ihmiset eivät panosta työhönsä enempää kuin on juuri ja juuri tarve eivätkä tee vapaa-ajallakaan muuta kuin välttämättömän. He eivät jaksa ”nähdä vaivaa”, koska kaikki tehtävät vaativat aikaa ja ponnisteluja. Tehtävien hyötysuhde, jos näin voidaan ajatella, saattaa tuntua liian pieneltä.

    Tajusin yhtäkkiä, että yleisesti pari patalaiskaa ja vain olla -kaveriani tekevät kuitenkin vapaa-ajalla uskomattomia suorituksia. Onko siis kyse enemmänkin motivaatioista ja motivoinnista?

    T: Lauri, jolla menee käämi tavatessaan ’emmätiiä, mä oon vaan töissä täällä’ -tyyppejä.

  2. Terve Lauri,

    Kiitos kommentista. Kallistun tuon viimeisen esittämäsi vaihtoehdon puoleen. En usko, että kukaan jaksaa tuntea intohimoa työhön, joka sisältää härpäkkeen hilavitkutinosan asennuksen sekä motivoivana työnvaihto-osuutena kerran kuussa, viikon ajan hilavitkuttimen päristäjäosan säätämistä. Aivan turha mennä korkealta norsunluutorneista sinne paasaamaan intohimosta työtä kohtaan. Intohimo syttyy, kun pääsee sen pariin, mitä rakastaa, mihin voi uppoutua ja missä voi ilmaista itseään.

  3. tätä ongelmaa lienee pohtinut myös Charlie Chaplin tehdessään elokuvaa Nykyaika.
    Olen joskus päässyt metallitehtaan työsaliin katsomaan työtä siellä. Istutaan koneen vieressä ja oikea käsi tekee samaa liikettä aina vain. Tuskin sellaisesta työniloa lähtee. Ja niinhän on että moni työ on sellaista etteipä se juurikaan ispiroi. Kyllä siinä silloin väsyy ja muuttuu vain lähes robotiksi.
    Mistä löytyisi se työn ilo yksitoikkoiseen työhön?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s