Pyysin Twitterissä kysymyksiä, jotta saisin bloggaamisen käyntiin. Aina niin avulias ja innostava, arvostavan vuorovaikutuksen asiantuntija Katri Kytöpuu esitti yhden: ”Jos saisit heilauttaa taikasauvaa ja yksi asia muuttuisi, mitä muuttaisit?” Vastasin, ”että ihmiset pääsisivät eroon tuhoavista uskomuksista”.
Niin, totta se on. Uskomukset estävät meitä tekemästä asioita ja muutoksia. Uskomukset ovat kuin muuriin kiinnitettyjä kuminauhoja. Ne antavat meidän edetä tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten vetävät takaisin – selkä vasten muuria.
Jokainen meistä on upea ja ainutlaatuinen yksilö. Mutta kuinka moni todella uskoo niin? Luulempa, että suurimmalla osalla on elämän varrella rakentunut muuri, jossa lukee ”älä luule, että olet parempi kuin muut!” tai ”sinulla ei sitten ole lahjoja – tyydy vähempään” tai ”koska kehosi on tuollainen niin et tule menestymään” tai ”olet liian köyhä tai vanha – ei kannata”. Ja vaikka kuinka menet eteenpäin elämässäsi niin yhtäkkiä huomaat, että jälleen kerran selkä on vasten muuria. Kuminauha veti ihmispolon kylmään kotiin, jossa katto vuotaa ja seinät rapistuvat. Mutta vaikka ahdistaa niin tuntuu turvalliselta – onhan se koti ja sen viat ovat tuttuja. Ja ainahan voi vaikka korjailla vähän.
Miten tunnistaa tuhoavia uskomuksia. Usko tai älä. Aika usein se, mikä toisissa ihmisissä ärsyttää eniten on uskomus, joka itseäkin eniten riivaa. Ehkä ei juuri samanlaisena, mutta tarkastelepa kolikon toista puolta. Esimerkiksi: ärsyttääkö toisen ylimielisyys? Oletko itse ylimielinen, mutta et pääse tuon toisen yläpuolelle? Vai oletko nöyristelevä ja se toinen ei arvosta ”vaatimattomuuttasi”. Nöyristeleminen nimittäin on ylimielisyyden kolikon toinen puoli.
Ovatko jotkut fyysiset ominaisuudet toisissa ihmisissä ärsyttäviä. Mitä tuo läski luulee olevansa? Tuohan on musta, mitä se tietää! Katsopa itseäsi peiliin – ehkä sinua estävät uskomukset löytyvät suhtautumisessa omaan kehoosi?!
Usko syntyy kuulemisesta, sanotaan raamatussa. Älä koskaan, milloinkaan, anna väärää todistusta itsestäsi. Kun puhut asioita ääneen, vahvistat väärää uskomusta itsestäsi. Saatat irvailla omalla kustannuksellasi ”mä nyt olen vaan tämmönen tavis” ja kaverit nauravat kanssasi. Hauska hetki, mutta aivoissa vahvistui juuri tuo tarina, jota olet kertonut itsestäsi vuosikausia – minä olen keskinkertainen ja tavallinen, ei minun kannata yrittää mitään ihmeellisiä.
Suomessa meillä on suuri uskomus koulutuksen voimaan. Enkä haluakaan kiistää koulutuksemme hyvyyttä. Mutta uskomus siitä, että virallinen pätevyys toisi ammatillisen onnen ei pidä ollenkaan paikkaansa. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat tehneet erinomaista uraa ja menestyneet, ilman koulutuksen suomaa pätevyyttä.
Tuhouskomusten sijaan sinun on uskottava, että mitkään olosuhteet tai ominaisuudet eivät voi estää sinua toteuttamasta omaan ainutlaatuisuuttasi. Access is success – lisää omaa käytettävyyttäsi! Mieti missä voit hyödyntää osaamistasi voittavasti, rakenna vastaava konsepti ja avaa ovet heille, jotka saavat konseptistasi hyötyä ja iloa!
Muurin ankeat iskulauseet vaikuttavat usein alitajuisesti. Siksi sinun on tietoisesti opeteltava pääsemään niistä vapaaksi. Kehitä metakognitiotasi, eli ajattelusi valvomoa. Saa itsesi kiinni tuhoajatuksista ja vaihda ne voittaviin ilon ajatuksiin.
Katrille kiitokset!
Boheeminaisen maailmankirja 
Tämäpä taas sattui! Tapasin eilen ystäväni. Hänellä oli mansikkarasia. Hän tarjosi minulle mansikoita sanoen:
”Syö sinä nämä loput. En enää uskalla syödä. Joka vuosi kerran kesäsässä saan kummallisen mansikkakuumeen vatsatauteneen.”
Kysyin: ”Jos tänä vuonna et saa sitä tautia?”
”Mitä?”
”Niin, jos tänä vuonna et saakaan sitä mansikkatautia?”
”Kyllä se tulee joka kesä. Aina se on tullut.”
Kysymyksessä oli niin vahva usko, että kyllä noin vahvalla uskomuksella jo yhden ainakin lievän ja vähän oireilevan taudin saa.
”Sinulle käy uskosi mukaan” on vanha laki.
Samaa sarjaa on ajatus, että kun ihminen hokee itselleen jonkun paikan olevan kipeä, jonkun ajan kuluttua se oikeasti on kipeä. Mitä tämä todistaa ajatuksen voimasta? Entä siitä, missä määrin voimme vaikuttaa asioiden onnistumiseen? Jos suhtaudumme asian onnistumiseen epäröiden, se myös todennäköisesti epäonnistuu.
Kuitenkaan ei pidä myöskään uskoa asian onnistuvan pelkän uskon voimalla; riittävästi työtä ja luottamusta saa aikaan parhaan tuloksen.
Hei Eve ja Nettimuori,
Niin juuri! Samalla sairauksista ei aina kannata syyttää uskomuksia. Jotkut ”nami-nami-positiivisuuskoutsit” saattavat jopa herättää syyllisyyttä sairaissa ihmisissä.
Jokainen hetki on alku uuteen. Jokaisena hetkenä voi muuttaa uskomuksen – eli NYT (minkä uskomuksen muutit?)
Hyvä kirjoitus! Olen miettinyt usein samoja asioita. Tottahan asiat menee niin kuin uskomme niiden etenevän. Mutta miksi sitten puuttuu uskoa? Vai puuttuuko? Onko niin että usko esim. jonkin asian onnistumiseen onkin ”päälle liimattua” ja alitajuntamme on täynnä raivaamattomia esteitä. Ensimmäisen tai viimeistään toisen esteen ilmaantuessa tielle alitajunnasta kumpuaa viesti: ”tätä odotinkin, eihän tämä olisi voinutkaan onnistua.” Alistumme tilanteeseen, koska meiltä puuttuu rohkeus tarkkua esteeseen -käännellä sitä, tutkia ja purkaa palasiin. Emme usko että se voikin olla mahdollisuus, joka on pukeutunut esteen vaatteisin.
Itse ajattelen että suurimmat esteet johtuvat itsetunnosta, joka muokkaa alitajuntaa. Ihmisten liika murehtiminen omasta osaamisesta, kyvykkyydestä, riittävyydestä; osaanko tarpeeksi, olenko riittävän hyvä, olenko pukeutunut oikein, hyväksytäänkö minut jne. saa kaiken oleellisen energian kääntymään sisään, vaikka se kaikki pitäisi suuntautua ulos päin.
Mistä sitten tuo olenko, olenko -kierre johtuu?
En syyllistäisi mitään yksittäisiä tahoja tai ”pätevyyden mittareita”. Eiköhän syyllisiä riitä. Jossain matkan varrella vaan pienistä innokkaista elämän oppilaista, jotka suhtautuu asioihin avoimin mielin – etsien ratkaisuja, on muokkautunut epäröiviä ja pelokkaita, jotka kurkkivat alati kulman taakse.
Kuinka sitten pääsee irti epävarmuudesta, joka estää aidon intohimoisen uskomisen omaan tekemiseensä, johtuipa se sitten itsetunnon puutteesta tai mistä vaan?
Aloittaa voi tutustumalla itseensä. Siis itseensä – ei ammatti-itseen ja hyväksymällä kuvan mikä tutustumisesta muodostuu. Eikö itsetunto ole hyväksymistä? Jos omaan itseensä tutustumisen jälkeen kuitenkin tuntee jatkuvasti epävarmuutta ja huomaa muiden ihmisten parissa vertaavansa itseään heihin, on hyvä muistaa seuraava: ” Älä suotta keskity miettimään sitä mitä muut ajattelevat sinusta. He eivät ehdi ajattelemaan sinua, koska he keskittyvät miettimään miltä itse näyttävät sinun silmissä!”
Hei Oili,
Olen niin kaikessa samaa mieltä kanssasi! Hyvin sanottu tuo ”usko esim. jonkin asian onnistumiseen onkin “päälle liimattua” ja alitajuntamme on täynnä raivaamattomia esteitä”. Näinhän se on. Siksi on todella tärkeää alkaa käsitellä niitä esteitä samalla kun ryhtyy johonkin uuteen. Tiedostaa, että esteitä on, mutta ne voitetaan.
En ajatellut syyllistää pätevyyden mittareita vaan ainoastaan herätellä pois uskomuksesta, että ei pysty johonkin koska ei ole muodollisesti pätevä. Oppiminen on taito, joka on peruskivi kaikille taidoille – sen avulla voi päästä mihin vain. Access tarkoittaa, että löytää itselleen oikeat paikat soveltaa ja käyttää osaamistaan.
Kiitos tästä erinomaisesta ja jatkoajatteluun innostavasta kommentista, Oili!
Kaksi juttua, jotka näin heti tulivat mieleen:
Jossain vaiheessa huomasin, että jos ottaa tikun omasta silmästä, huomaa ettei toisella sitä itse asiassa ollutkaan. Nyt olen oppinut, että jos toisessa ihmisessä joku asia ärsyttää, minulla on todennäköisesti sama ominaisuus. Sen vuoksi keskityn vain omiin tikkuihini. Muut huolehtikoot omistaan.
Ja toinen. Puhun asiakkaideni kanssa unelmista. Yksi sanoi, ettei uskalla unelmoida. Kysyin, miksei. Hän sanoi, että sitten pitäisi irtisanoutua päivätyöstä…
Haloo! Ei unelmointi vaadi irtisanoutumista! Se ei maksa mitään! Ihminen saa ajatella mitä vain! Voi unelmoida mistä vain! Vain mielikuvitus on rajana!
Minä unelmoin, että osaan lentää! Se tuntuu ihanalta ja olen monta kertaa nähnyt siitä untakin. Kuka voi estää minua unelmoimasta?
Maria! Niin totta, niin totta! Allekirjoitan joka sanan!
Jos suuresta unelmasta toteutuu 80%, niin eikö se ole aika hyvä? Pitää tähdätä korkealle, että osuu napakymppiin 🙂
Niin ja sitten: unelmoida voi ihan vain nautinnon vuoksi!
Tämä on hieno keskustelun aihe! Meillä itse kullakin on varmasti sellaisia uskomuksia itsestämme ja maailmasta, jossa elämme, jotka estävät oppimista, kehittymistä, uuden luomista tai esimerkiksi iloitsemista pienistäkin asioista.
Omaa ajatteluani on viime vuosina muokannut kaikkein eniten asia, joka kulkee nimellä Appreciative Inquiry, suomeksi sen voisi kääntää vaikka arvostavaksi lähestymistavaksi. Ydin idea on siinä, että kysymykset ja tapa, jolla tutkimme elämäämme, vaikuttaa siihen millaisena näemme menneisyytemme, nykyisyytemme ja tulevaisuutemme. Liian usein tarkastelemme asioita vain kritiikin kautta, etsimme onnistumisistakin vain ne asiat, jotka ehkä menivät pieleen tai ainakin ulkoistamme onnistumisista ansion muille kuin itsellemme. Ääneen ei ainakaan voi sanoa, jos olen itseeni tai saavutuksiini tyytyväinen, koska silloin voin leimautua omahyväiseksi ja ylpeäksi. Samoin unelmointi on silkkaa haihattelua, vailla mitään hyötyä.
Elämä on jatkuvaa muutosta. Kaikkeen ei voi elämässä vaikuttaa, mutta se muutos, mihin ihmisinä pyrimme tietoisesti, tarkoittaa muutosta myönteiseen suuntaan. Uppoaminen kielteisiin tunteisiin, asenteisiin ja kielteisien mielikuvien luominen on jarru, jonka rakennamme oman päämme sisään.
Mielestäni on yksi asia, joka on aina kantanut meitä ihmisinä ja ihmiskuntana ja se on toivo. Se kantaa meidät yli vaikeiden aikojen ja antaa energiaa haasteiden keskellä. Jotta toivo pysyisi hengissä, meidän pitäisi kyetä tuntemaan itsemme kykeneviksi ja aktiivisiksi toimijoiksi. Siihen tarvitaan uskomuksia, jotka ovat elämää tuottavia ja eteenpäin vieviä.
Vaatimattomuus kaunistaa on sanonta, joka on opetettu jokaiselle suomalaiselle. Ja kun kerran innostut puhumaan positiivista saavutuksistasi, vedetään pöytään ’kukas sitä kissan häntää nostaa kuin kissa itse’ ivalliseen sävyyn.
Maksetaanko tässä edelleenkin menneisyyden taakkaa siitä, että olemme eläneet aina toisten varjossa, Ruotsin ja Venäjän, ja edelleenkään itsenäisyyden aikana Venäjästä ei saa puhua kritisoivaan sävyyn, etteivät ne perkeleet hyökkää tänne. Ei saa myöskään nostaa itseään jalustalle, koska sekin voi ärsyttää karhua rajan takana. No, ehkä tästä ollaan hiljalleen erkaantumassa.
Itse kieltämättä sorrun esim. kehityskeskusteluissa vähättelyyn. Mennyttä puolikasta vuotta arvioi aina niiden asioiden kautta, joissa olisi voinut olla parempi sen sijaan, että rehdisti kertoo, että näissä olin kerrassaan loistava, vaikka parissa asiassa haluankin kehittyä. Onko tämä toisaalta itsekriittisyyttä, halua kehittyä?
Katrin lähestymistapa on ihailtava. Positiivisuuden voima on jotain, jota olen yrittänyt tuoda omaan olemukseeni koko ajan lisää, mutta kyyninen sarkasmi ei oikein uppoa tähän kuin sula voi paahtoleivän läpi.
Katri ja Cristina, teitä voi kutsua vilpittömästi hyviksi esikuviksi.
Suomessa rehtiytenä pidetään negatiivisten asioiden esilletuomista. Samoin negatiivisuutta pidetään tosiasioiden tunnustamisena. Jos kerrot itsestäsi hyviä asioita olet narsisti, rehentelijä ja idealisti. Vaatii itseltä todella paljon, että voi nousta vallitsevan ankeuttamiskulttuurin yläpuolelle ja nähdä omat vahvuutensa ja ennen kaikkea huikea potentiaalinsa.
Positiivisuutta pitää treenata, kuten lihaksia. Ruotsalaiset puhuvat hopeareunoista pilvien ympärillä. Niiden näkeminen vaatii harjaantumista.