Voittaminen suurissa kisoissa edellyttää suurta itsensä ylittämistä. Ajatellaanpa vaikka slovenialaista hiihtäjää Petra Majdicia, joka tahdonvoimansa (ja parin puudutuspiikin) avulla hiihti neljä kylkiluuta murtuneena ja repeämä keuhkoissaan ja voitti pronssia. ”Tämä on minulle kultamitali timantein koristeltuna” kommentoi Majdic. Hänet tuotiin rullatuolilla palkintojenjakoseremoniaan.
Suomessa asiat ovat toisin. Täällä ei olla oivallettu voittamisen olemusta eikä merkitystä. Jo ennen kisoja Hesarin kolumnisti Pekka Aaltonen toivoi, ettei voittoja juuri tulisi, sillä ne tulisivat kuitenkin dopingin avulla. Tänään Ylen urheilun asiantuntija Jarmo Punkkinen arvioi, että suomalaisessa hiihdossa ei ole kriisiä, sillä tulokset noudattavat kauden aikana saavutettuja tuloksia.
Suomalaisen urheilumedian huiput siis eivät usko, että suomalainen urheilija voi puhtain keinoin ylittää itsensä.
Ehkäpä ei voikaan. Suomalaisesta urheilusta puuttuu voittamisvalmennus. Valmennuksellinen ote, joka valmistaa, ei pelkästään suoritukseen vaan voittavaan suoritukseen. Voittamisvalmennus auttaa ylittämään itsensä silloin kun haaste ylittää normaalikauden saavutusten tason. Voittamisvalmennuksen avulla ohjelmoidaan voittavia koodeja mentaaliseen järjestelmään aivan samoin kuin lihaksistoon ohjelmoidaan automaattisia liikeratoja ja toimintoja.
Ehkä nyt vihdoin olisi aika voittamisvalmennukselle?
ps. Aihetta käsiteltiin erittäin ansiokkaasti toimittaja Teemu Laaksosen Uutispuntari ohjelmassa Radio Suomessa.
Boheeminaisen maailmankirja 
Jos joku kuvittelee, että suomalainen voisi voittaa puhtain keinoin missään kestävyyslajissa olympiakultaa, puhuu höpöjä tai elää pilvilinnoissa. Siinä mielessä Aaltosen ajatus on järkevä. Jos sitoudutaan siihen, että ollaan puhtaita, silloin ei voida voittaa.
Jos esim. K-P Kyrön väitteet suunnitelmallisesta dopingohjelmasta pitävät paikkansa ja jos huhut siitä, että tuollainen järjestelmä olisi hiihdossa (ja miksei myös yleisurheilussa?) ollut olemassa jo 70-luvulta lähtien, se tarkoittaa sitä, että kyse on valtiojohtoisesta dopingohjelmasta.
Silloin Suomessa on ollut voittamisvalmennusjärjestelmä. Paras mahdollinen.
Jani!
Tulinkohan sinun ja Cristinan väliin, mutta en voi olla sanomatta, että AJATTELEN SAMALLA TAVALLA MEISTÄ SUOMALAISISTA ”KATEISTA JÄÄRÄPÄISTÄ” VOITTAMISESTA. Pitäisi osata kannustaa oikealla tavalla oikeilla tavoitteilla, ilman kannustajan esilletuloa (hyöty ym.) voittajaa, joka haluaa VOITTAA. Hyvää kevään odottelua.
Juha,
Olen itse aikoinaan kokenut hetken, jolloin minuun olisi saanut piikittää ihan mitä tahansa, jotta olisin kyennyt suoritukseen. Kurkku tuntui kipeältä ja pitkään valmisteltuun konserttiin oli pari päivää aikaa.
Ymmärrän hyvin miksi dopingia käytetään. Voittamisvalmentajana ajattelenkin niin, että on turha kieltää dopingin edut, mutta täytyy keskittyä kehittämään mentaalisia ja kognitiivisia taitoja siten, että ei sorru niitä käyttämään vaan uskoo vakaasti menestyvänsä ilman niitäkin – eikä pelkästään sitä vaan, että pystyy ylittämään itsensä.
Ihmisellä on uskomattomia voimavaroja ja tarpeen tullen ne kaikki voidaan saada toimimaan yhdessä kaiken ylittävään suoritukseen.
Sitä on voittamisvalmennus. Dopingin käyttö on fyysisen valmennuksen sairas osa, jolla pyritään korvaamaan puutteet korvien välissä.
”Voittaja”?
Jo Paavo Nurmen aikoihin ellei jo aikaisemminkin
käytettin fyysisen suorituksen parannukseen sen ajan aikaisia ”doppareita” Eli näköjään MEISTÄ JOKAINEN HALUAA VOITTAA, OLIPA LAJI MIKÄ HYVÄNSÄ. Ja viime vuosikymmenet keinoja kaihtamatta, entinen Neuvostoliitto ja itäinen eurooppa sekä jenkit jne. JOKAISESSA rahan motivoimassa kilpailussa on käytetty ja käytetään ns. kiellettyjä aineita. Jotkin maat ovat AINA edellä mm.
dopintoimikuntia uuden aineen osalta. Näin se vaan menee ja emme mahda tälle mitään, siis me jotka odotamme OIKEITA VOITTAJIA ja onhan niitä, kunnes tulee tietoa nykyurheilun saralta. Tuohon Petraan ja hänen suoritukseensa yhdyn täysin, mitä Cristina kirjoitit, mutta samalla herää ajatus että onko tuo sittenkään kaiken sen arvoista, että mm. urheilijoita menehtyy, vammautuu jne. Mutta me
katsojat olemme ”syyllisisä” tähän koko sekamelskaan, kun hurrataan väärille asioille.
Näin tällä kertaa.
Pentti,
En usko, että Petra hiihti meidän takiamme vaan itsensä takia. Hän oli tullut Vancouveriin toteuttamaan unelmaansa ja oli valmis antamaan sille kaiken. Ihailen sitä, minkä hän teki ja toivon, että itsekin pystyisin vastaavanlaisiin itseni ylittämisiin.
Niin, jokainen haluaa voittaa. Tärkeää olisikin, että OPPISI VOITTAMAAN oikein, eli ohjelmoimaan mentaaliseen ja kognitiiviseen systeemiin voittamisen koodin. Nythän voittamista ei opetella – voittamisesta on tehty paheksuttava asia, kirosana jota käyttävät vain moraalittomat. Silti halutaan voittaa. Miksi ylläpitää tällaista ristiriitaa? Eikö olisi parempi todeta todelliset tavoitteet ja pyrkiä niihin oikeilla tavoilla?
Cristina,
Itsensä vuoksi tottakai? Mutta se VOITTAMINEN?
Minusta hän,(Petra) VOITTI SINUN TARKOITTAMALLASI
”AJATUSTAVALLA” JO ITSENSÄ TUOSSA HIIHDOSSA JA SITÄ EDELTÄNEESSÄ ONNETTOMUUDESSA. En ajatellut edellisessä kommentissani KOKONAISUUTTA VOITTAMISESTA, mutta juuri noinhan se oli, kuten OIKAISIT MINUA. Kiitos taas kerran OIKEASTA ajattelumallista mm. VOITTAMISESTA. Olet enkeli ainakin minulle, kun viitsit oikaista loppuun asti ajattelemattoman kommentin. Kiitos.
Eikös myös menestyminen ole tietynlaista voittamista?
Juuri kuten Cristina kirjoitit, Suomessa on mielestäni erittäin jännä ”ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” -mentaliteetti. Täällä ei katsota hyväksi menestyjiä, ei liike-elämässä eikä muuallakaan. Sitten heitä jotka avoimesti kertovat tavoittelevansa menestystä ei kannusteta vaan heitä pidetään ylimielisinä ja ahneina selkärangattomina.
Eli olisiko voittamisen hyljeksynnän ja tavoittelun ristiriita meidän Suomalaisessa mentaliteetissämme, joka on tullut jo äidinmaidossa?
Hei Jani
Menestymiseen pitäisi sisältyä voittamista. Voittamisen hetkiä, jotka synnyttävät nostetta menestysputkeen. Menestyä voi, vaikka ei voita. Olen kirjoittanut aiheesta:
https://cristinaandersson.wordpress.com/2009/03/18/voittamisen-kulttuuri-vai-menestymisen-kulttuuri/
Olen juu sitä mieltä, että voittamisen hyljeksyntä on meillä geeneissä. Eräs kirjaani haastattelemani Tampereen läheltä kotoisin oleva nainen sanoi, että hänelle on lapsesta lähtien opetettu ettei saa yrittää olla jotain, joka erottaisi hänet muista.
Meillä on vaikea hyväksyä ääripäitä, joista suuret nerot ja saavutukset useimmiten löytyvät. Meillä arvostetaan pisaporukkaa, josta ruotsalainen sanoisi ”lagom” – sopiva. Sopivasti koulutettu, sopivan menestyvä, sopivan innostunut, sopivan sosiaalinen.
Meillä on melkoinen kaksinaismoraalinen asenne menestymistä ja voittamista kohtaan. Oma menestys on hienoa, mutta toisten menestyksestä pyritään löytämään välillä mahdollisimman paljon negatiivista. Ihmettelenkin esimerkiksi sitä rohkeutta, mitä menestyvät urheilijat osoittavat, sillä takuuvarmaa on, että menetyksen myötä ko urheilijan elämästä kaivetaan vaippaiästä asti kaikki negatiivinen lehtien palstoille.
Kannustuksen ja tuen puute ei toki vaivaa vain urheilua, muistan joskus kuulleeni, kuinka lääkkeenä koulukiusaamiseen oli ehdotettu koulun henkilökunnan taholta sitä, että muutamassa kokeessa voisi menestyä vähän huonommin… Jos haluamme, että suomalaiset menestyvät siinä, mitä kukin tekee, meidän ehkä pitäisi miettiä uusiksi se, miten menestymiseen kannustetaan.
Varsinkin urheilussa näkyy mielestäni yhä enemmän se, että yritetään menestyä hampaat irvessä, kaikki ilo tuntuu haihtuneen savuna ilmaan. Samalla on näköjään opittu, että kun mitalia ei tule, kannattaa haukkua oma suoritus maan rakoon, ehkä silloin suuri yleisö antaa anteeksi mitalittomuuden.
Katri,
Tuohon kommenttiisi olisin voinut laittaa ”tukun” lisää asioita VOITTAMISESTA ja sen ”tärkeydestä”?
Näitten muutamien ”WINNER” keskustelujen jälkeen alkaa ”pää tyhjetä”, eli onko meidän kaikkien PAKKO VOITTAA, eli antakaamme tilaa muillekin ja nyt en puhu urheilusta.
Katri,
Olet varmasti oikeassa, että tämä nurinkurinen asenne positiivisuutta, menestymistä, pärjäämistä ja voittamista kohtaan on synnyttänyt meissä suomalaisissa lähtemättömän pelon voittamista kohtaan. Tuo pelko sitten manifestoituu epäonnistumisena, riman alittamisena tai luovuttamisena tilanteissa, joissa pitäisi voittaa tai lähteä mukaan johonkin, jossa voittaminen on päämääränä.
Yhteisöissä pärjäämisen ja sitä seuraavan kiusaamisen pelko voi tosiaan tulla ulos sellaisena, että tahallaan kutistaa itsensä – ei valmistaudukaan antamaan parastaan, ettei vaan jälleen joutuisi silmätikuksi. Mutta, että opettajatkin niin neuvovat tekemään. Hui kauhistus!
Hei Cristina!
Mietiskelin eilen junaa odotellessa tätä asiaa. Ehkä meillä ollaan ajauduttu väärille urille menestymisessä, voittamisessa ja varsinkin kilpailemisessa. Kuinka moneen kilpailuun liittyy inspiraation ja energia asemesta nöyryytystä ja suorastaan häpäisemistä? Mielenkiintoista on se, että välillä nöyryytetään sekä niitä, jotka pärjäävät että niitä, jotka eivät pärjää. Eli loppujen lopuksi kukaan ei ole voittaja ja syntyy vain vastenmielisyys kaikenlaista kilpailua kohtaan.
Taito kääntää tappiot voitoiksi on varmasti yksi tärkeimmistä taidoista tulevaisuudessa. Samoin kuin se, että määritellään se, millä keinoilla tavoittelemme menestymistä. Hyvä kysymys on myös mikä hinta keinoista tulevaisuudessa maksetaan ja kuka sen maksaa? Jos urheilussa pärjää vain dopingin avulla ja kukaan ei tiedä, mitä nämä aineet aiheuttavat urheilijoille, se on mielestäni liian suuri hinta menestyksestä.
Katri,
Kesällä pohdimme kanssasi voittamisen hintaa, muistatko. Kirjoitin siitä blogiin:
https://cristinaandersson.wordpress.com/2009/09/28/voittamisen-hinta/
Mielestäni olet oikeassa kun puhut kilpailun negatiivisuudesta, meidät on opetettu inhoamaan kilpailua – jota kuitenkin on koko ajan käynnissä. Miten voidaan nauttia sellaisesta, jota pidetään vastenmielisenä?
Oppiminen on se jumalainen kyky, jonka avulla tappiot muutetaan voitoiksi.
Terve Cristina,
Kiitos ajankohtaisesta ja hyvästä kirjoituksesta!
Kyllä on harmittanut aamu toisensa jälkeen, kun ensimmäiset uutisotsikot ovat olleet ”Jättipettymys!” tai ”Totaalinen romahdus!”.
En malta olla pohtimatta, onko voittavan kierteen vastakohtana häviävä kierre, jota Suomen joukkue tällä hetkellä ansiokkaasti toteuttaa.
Norjalla on neljä urheilupsykologia Vancouverissa matkassa. Olen kanssasi täysin samaa mieltä, olisiko Suomenkin jo aika aloittaa voittamisvalmennus!
Hei Kimmo,
Olen usein miettinyt, onko voittamisen vastakohta häviäminen vai keskinkertaisuus. Häviämisen kierre vai keskinkertaisuuden tasanko?
Häviämisessä on kuitenkin jotain energiaa ja se edes jossain vaiheessa pakottaa hakemaan muutosta. Keskinkertaisuuteen taas on helppo jäädä – kun kaikki on niin sopivan hyvin. Selvää on, että keskinkertaisuudella ei pärjätä huipulla. Välikausitakki ei lämmitä Mt. Everestille kapuavaa.
Keskinkertaisuus, joka ajautuu häviämisen kierteeseen saattaa kuitenkin onnistua satunnaisesti ja niillä selittää, että hyvinhän tässä menee.
Kyllä meillä tarvitaan voittamisvalmennusta ja nopeasti. Ihan jo senkin takia, että saadaan energiat ylös ja riemua peliin!
Hyvin olet asian ajatellut. Itseasiassa tuo keskinkertaisuuden tasanko voi olla huonompi asia kuin häviävä kierre!
Keskinkertaisuudesta voi tulla hyvinkin piilevää ja vakiintunutta, jolloin muutoksen aikaansaaminen vaikeutuu jatkuvasti.
Joidenkin on PAKKO tyytyä keskinkertaiseen ajatteluun, elämään, yrittämiseen, olkoonkin kysymys, mistä ”lajista” tahansa?. Eihän kaikista voi tulla VOITTAJIA. Ja en tarkoita tällä, että heidän/meidän on jäätävä sinne alangon ja everestin välille. Mutta onko meillä KAIKILLA mahdollisuus tulla voittajiksi?