Pitää uskaltaa voittaa

Kaavoihin kangistunut ei voi voittaa.

Miksi?

Kaavoihin kangistunut ei voi voittaa, koska kulminaation hetkellä, kun pelin suunta on kääntymässä tai itse haluaisi kääntää sen suuntaa, pitäisi mahdollisesti ajatella ja tehdä jotakin, mikä ei sovi kaavaan. Kaavoihinsa kangistunut kokee, että jos voittaa niin, että luopuu kaavastaan, saattaakin joutua häpeään tai vähintäinkin nolostumaan. Ei kaavoihin kangistunut tietoisesti näin ajattele, mutta tunnistaa kyllä tunteen siitä pienestä ahdistuksen hikihöyrystä, joka nousee pintaan.

Voittamisen kulttuurin vastakohta ei ole häviämisen kulttuuri vaan pönötyksen kulttuuri. Häviämisen kulttuurista nimittäin voi nousta ylös, mutta pönötyksen kulttuuri on ylimielisyydellä höystetty kaavoihin kangistunut tila, jossa on erehdytty luulemaan, että suuruus ja järjestelmä ovat menestyksen perusta.

Kipinä tähän artikkeliin tuli kun, ties monennenko kerran, näin Suomen häviävän jääkiekko-ottelun vaikka se ensin johti kolmella maalilla vastustajan nollaa vastaan.

Suomi on erehtynyt luulemaan, että se on suuri jääkiekkomaa. Aivan samoin kuin Suomi on erehtynyt luulemaan olevansa suuri monessa muussakin asiassa, joissa pettymys on kohdannut. Emme olekaan niin korruptoitumaton kuin uskoimme, demokratiamme ja hyvinvointimme ovat kaukana siitä, mitä ollaan luultu. Sitkeästi on pidetty kiinni kaavoista, vaikka olisi pitänyt jo ajat sitten päästää irti. Täällä innovaatio ja luovuus ovat myös tiukkaan kaavoitettuja alueita – siksi niissäkin lukee kuin arvassa: ei voittoa.

Voittaminen karsastaa suuruuden ekonomiaa, sillä voittajan täytyy kovan luokan osaamisen lisäksi olla luova, taktinen ja mieleltään joustava. Pönöttäjä ei voi voittaa, koska ei uskalla. Suuruuden harhassa elävä ei nimittäin koskaan uskalla heittäytyä luovuuteen eikä voittamisen virtaan. Pönöttäjä ei ylimielisyydessään näe, miten toiset tekevät ainutlaatuisia ja luovia ratkaisuja – ja vaikka näkisikin, ei tietenkään arvosta niitä. Pönöttäjä ei voi päästää ainutlaatuisuutta ja luovaa taituruutta valloilleen, sillä pelkää naurunalaiseksi tulemista ja kaavan hajoamista. Pönöttäjä luopuu mieluummin arvoista kuin kaavoista.

Voittaminen vaatii rohkeutta ja uskallusta. Se vaatii rohkeutta voittaa ensin ja pitää kiinni voittamisesta loppuun saakka, uskoa siihen, että on voittamisen arvoinen ja että on kykyä venyä mihin tahansa voiton saavuttaakseen. Liian usein lahjakkuus uhrataan ujouden, huonon itsetunnon ja nolostumisen pelon alttarille. Suuri ja pönöttävä ego on niin iso ylitettäväksi, että mieluummin kohtaa häviämisen häpeän kuin nolostumisen siitä, että joutui luopumaan oman pelikirjansa yhtälöistä. Larry Csonka sanoo, että jos olet valmis voittamaan kaiken, on sinun oltava valmis myös luopumaan kaikesta.

Oletko sinä oman elämäsi pönöttäjä? Onko uskottavuutesi ylläpito tärkeämpää kuin parhaan mahdollisen elämän rakentaminen? Tunnen ihmisiä, jotka jouduttuaan irtisanotuiksi ottavat pankista lainaa ostaakseen samanlaisen auton, kuin heillä oli työsuhdeautona. Sen sijaan, että tekisi olonsa hyväksi ja turvaisi perheensä toimeentulon, toimiikin täysin itseään vastaan! Tämä on pönöttäjän luonto – toimia itseään ja muita vastaan verhoamalla väärät asenteet menestyskaavan pettävään huntuun.

”Kahdenkymmenen vuoden päästä olet pettyneempi siihen mitä jätit tekemättä kuin siihen mitä teit. Siis irroita köydet! Nappaa pasaatituuli purjeisiisi! Tutki, unelmoi, löydä!” – Mark Twain

Voittamisella on hintansa. Mikä valuutta otetaan käyttöön kulminaatiopisteessä? Kirjoitin aiheesta aiemmin. Juuri tämän takia voittamista on opeteltava ja harjoiteltava – että tiukan paikan tullen osaa voittaa – päästää irti kaavoista ja pitää kiinni arvoista ja päämääristä.

5 ajatusta artikkelista “Pitää uskaltaa voittaa

  1. Kiitos Cristina!

    Loistava kirjoitus.
    Tämä on jotenkin niin suomalaista (vaikkakin inhoan sanoa näin stereotyyppisesti).
    Kautta historiamme on pönötetty. Idänkaupasta Nokiaan jne. on uskottu, että jotain on annettu ja saavutetut edut ovat de facto meitä varten ja pysyvät.
    Näinhän ei ollut. Eikä tule olemaan.
    Juna menee ja pönöttäjät hörähtelevät laiturin kupeessa. Täh?!? Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä…

    ”Voittamisen kulttuurin vastakohta ei ole häviämisen kulttuuri vaan pönötyksen kulttuuri.”
    –> AIVAN! Kuten rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

    Vihaaja ja häviäjä – molemmat ovat yrittäneet, uskaltaneet, tunteneet, toimineet.
    Välinpitämätön ei koe kiimaa, ei kliimaksia!
    Pannaan pannaan pönöttäjät!

    • Juna menee ja pönöttäjät hörähtelevät. He saattavat hörähdellä sitäkin, että ”vain typerykset menevät tuohon junaan” tai vielä todennäköisemmin ”what’s in it for us”.

      Kiitos Ulla-Maija nerokkaasta kommentista. Neljä viimeistä lausetta kolahtivat ja kovaa. Niin se on. Pitää uskaltaa yrittää, tuntea ja toimia – antautua intohimolle, kokea kliimakseja – voittaa. Elämä on liian arvokas uhrattavaksi pönötyksen ja välinpitämättömyyden räme-alttareille.

  2. Du får unskylde at min finsk ikke er god, men jeg hilser fra Norge og takker for vennekobling på FaceBook.

    Btw3: Planer om et besøk til Norge i det nærmeste?

    Btw2: Glad helg!

  3. Cristina, varsin totta.

    Asian voi nähdä myös näin: voittaja kasvaa, jolloin myös voittajan koko ja ”massa” kasvaa. Kyseessä voi olla esim. voittoisa yritys, joka luultavasti laajenee voittojensa myötä, palkkaa lisää henkilökuntaa jne. Ja kun kokoa on tarpeeksi, tulee organisaatiosta vaikeammin ohjautuva – ihan samoin kuin rekka ei ole yhtä ketterä kuin joku Toyota Prius. Ja sitten mennäänkin metsään, sillä ketteryys on ollut aina voittajien aamiainen.

    Hirveän useat myös rakentavat itselleen jotain henkisiä esteitä, ettei vain tarvitsi kohdata sitä, että voisi ylipäätään lähteä kehittymään. Miksi? Siksikö, että jos huomaa tarpeen kehittyä, pitää myös myöntää itselleen, että kehitettävää on?

    Totuus kuitekin on, että voittaja pelaa peliä aina yhden siirron edellä ja kehittää itseään koko ajan, jotta ylipäätään voisi pelata peliä koko ajan yhden siirron edellä.

  4. Niidel,

    Jepulis, näin se on.

    Muistan aikoinaan kun kirjoitin kirjaa ja olin saanut valmiiksi ensimmäisen version ”toiminnan ja oppimisen yhdistävästä prosessimallista”. Lähetin sen innoissani Summasen Ramille, jonka ymmärrystä oppimisesta arvostan kovasti. Mallini oli enemmänkin kehä kuin prosessi ja Rami kommentoikin: ”en tykkää tästä ollenkaan, koska tästä puuttuu kasvu, oppimista ei voi ajatella ilman kasvua”.

    Arvaa nolottiko kun olin jättänyt huomioimatta tuon itsestäänselvyyden, josta olin luennoinut innolla ja paatoksella.

    On totta mitä sanot, että voittaja on aina askeleen edellä. Itse asiassa se on ainoa kilpailuetu mikä on kestävä.

    Kiitos hyvästä ja rakentavasta kommentista!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s