Karita Mattila teki sen taas. Hurmasi New Yorkissa, oopperan mekassa, Metropolitanissa. Ja miten ihanalta se tuntui laulunharrastajasta, joka on ihaillut Karitaa ja pitänyt häntä esikuvana huippuluokan ammattilaisesta.
En tunne La Mattilaa henkilökohtaisesti, mutta voin vain kuvitella minkälaisia uhrauksia hän on tehnyt, miten kurinalaisesti elämäänsä elänyt saavuttaakseen aseman maailman sopraanojen kapealla huipulla. Jos on niinkuin toivon, niin silloin hän ei ole kärsinyt vaan elänyt, kuten Toscassa laulaa, taiteelle – kuullut sen kutsun ja ollut sille kuuliainen ja nauttinut joka hetkestä.
Helsingin Sanomissa kerrottiin Karitan Toscasta. Ääni oli tullut italialaisemmaksi – asia mitä pohdiskeltiin etukäteen, miten skandinaavinen vaalea ääni voi sopia Toscaan. Matalat äänet olivat syventyneet. Ennen kaikkea Karita ei pitänyt äänen kauneutta tärkeimpänä asian, vaan antoi tunteen määrätä minkälainen ääni palvelisi parhaiten tarkoitusta. Olen sen verran laulanut itsekin, että tiedän minkälaista tutkiskelua tuollainen ilmaiseminen on vaatinut. Siinä on käyty oman itsen syvimmissä syövereissä.
Tämän ajan Karita on parempi ja hienompi kuin koskaan ennen. Silti silloin tällöin nautiskelen hänen alkuaikojen hitistään ”Laulu kuulle” (Dvorak). Siinä on jotain nuoruuden viattomuutta ja kauneuteen pyrkimistä.
Boheeminaisen maailmankirja 