Suomi on henkisen pysähtyneisyyden tilassa. Kukaan ei uskalla tehdä mitään, eikä sanoa mitään. Vähiten löytyy heitä, jotka rohkenisivat nyt ottaa johtajuuden – näyttää suuntaa, innostaa, kannustaa, nostattaa henkeä.
Suomi lomailee. Loman aikana pysähtyneisyys korostuu entisestään. Lomalta paluu voi näyttäytyä synkeänä uusien toivottomien uutisten iskiessä tajuntaan.
Lassi Nummi sanoi aikoinaan, että hän ei halua käyttää sanaa ”ei” vaan ”eiköhän”. Eiköhän mekin voitaisi ajatella toisin? Eiköhän mekin voitaisi ottaa ohjia ja johtajuutta? Eiköhän mekin voitaisi innostua etsimään ratkaisuja vaikeassa tilanteessa?
Suomi tarvitsee nyt uskoa siihen, että tästä selvitään – että voitetaan. Suomi tarvitsee nyt johtajia, jotka pystyvät siirtämään voitontahtoa ja innostusta ihmisiin. Me tarvitsemme luovuutta ja rohkeutta voittaa vaikeudet. Meillä on ”kunskap”, nyt tarvitsemme ”nyskap” kuten ruotsalainen professori Fredrik Hären sanoisi.
Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuksia vaikeuksien viidakossa. Me tarvitsemme tarkkanäköisyyttä oivaltaa, että on asioita, joissa voimme voittaa vaikka kaikki näyttäisi kääntyvän kohti tappiota. Suuri johtaja osaa kääntää huomion kohti voittamismahdollisuuksia ja mobilisoida kaiken energian niiden suuntaan. Kun yhdellä suunnalla tulee onnistumisia, alkaa niitä tulla muuallakin.
Eiköhän nähtäisi, että tämä maa ja nämä ihmiset ansaitsevat loistavan tulevaisuuden? Eiköhän katsottaisi, missä voidaan voittaa ja suunnataan voima sinne päin?
”Eiköhän nähtäisi, että tämä maa ja nämä ihmiset ansaitsevat loistavan tulevaisuuden? Eiköhän katsottaisi, missä voidaan voittaa ja suunnataan voima sinne päin?”
Tämä maa todella tarvitsee nyt arvojohtajaa. Pääministerin aika menee yrittäessään selittää Keskustapuolueen töppäyksiä parhain päin. Tasavallan ”arvojohtaja” ärähtää, jos asia koskee marginaalisia tai vähemmistöarvoja. Niinistö on aktiivinen eduskuntaa koskevissa asioissa, mutta hänen reviirinsä on rajoittunut. Lipponen on rajoittanut itsensä energiakonsultointiin.