Viime lokakuussa lähetin allaolevan kirjoituksen erään lehden mielipideosastolle. Sitä ei julkaistu ja itsekin sen unohdin. Nyt asia on kuitenkin ajankohtainen, sillä mm. Taloussanomissa uutisoitiin, että ”potkuja jaellaan ihan miten sattuu”.
Väitän, että suuri osa pulmistamme ja varsinkin moraalin puutteesta johtuu voittamisen kulttuurin puutteesta. Kun jossain vaiheessa voittaminen kuitenkin on ajankohtainen niin eikö olisi hyvä opetella ja valmistautua voittamaan reilun pelin hengessä? Eikö powerpointtien yhteisöllisyys- ja arvohyminä ja todellisuuden ristiriita uuvuta ihmisiä?
Tässä hylätty kirjoitukseni (kirjoitettu lokakuussa 2008):
Edellisen laman aikana toimin liikkeenjohdon konsulttina ja asiakkainani oli mm. yrityksiä, jotka harrastivat nk. downsizingia, suomeksi: ”potkut ikävällä tavalla perjantai-iltapäivänä”. Tilanne, jossa ihmisten työpaikat olivat uhattuna ja eikä tiedetty kuka olisi seuraava, sai aikaan ilmiön, jossa peli, jota oli pelattu yhteisellä kentällä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi siirtyi piilokentille. Piilokentillä kukin pelasi omaa peliään, joka ei tähdännyt voittamiseen vaan jonkun toisen häviämiseen. Silloin nekin, jotka olivat olleet kovin yhteisöllisiä ja prosessin arvoja korostavia, alkoivat vetää mattoja toisten jalkojen alta, levittää juoruja, korostaa omia merkityksettömiäkin saavutuksiaan – puhumattakaan ruskeakielisestä kaveeraamisesta. Syntyi klikkejä ja kuppikuntia. Tehtiin paljon ja pitkäkantoista haittaa työilmapiirille. Uskallan sanoa, että ihmiset hyväksyivät työpaikkakiusaamisen, kunhan se edistää oman aseman pönkittämistä.
Nyt vaikea aika on jälleen käsillä (tämän julkaisuhetkellä uidaan jo syvällä!). Jos saa esittää toivomuksen niin se on, että peliä pelattaisiin avoimesti yhteisellä kentällä, yhteisillä säännöillä, vain siten voidaan selviytyä voittajina. Niille, jotka toistavat ”ei kriisit kosketa Suomea” liturgiaa sanoisin, että peli on käynnissä, sen voi voittaa vain osallistumalla siihen.
Tiedän, että peli ja voittamismetaforani eivät monia miellytä, mutta siitä kuitenkin on kysymys. Kaappivoittajat, jotka tulevat esille silloin kun oma nahka on vaarassa palaa, aiheuttavat vain haittaa ja kärsimystä ympäristölleen.
Cristina Andersson
voittamisen, toiminnan ja oppimisen dynamiikkaan perehtynyt kouluttaja ja konsultti
Helsinki
Suomi on nyt henkisen pysähtyneisyyden tilassa. Maan johto ei ole kyennyt esittämään minkäänlaisia visioita ja ajatuksia siitä, mihin suuntaan pitäisi mennä, mitä pitäisi tehdä ja minkälainen maa Suomen pitäisi olla. Osaamis-, palvelu- ja innovaatioyhteiskunta lätinä ei vakuuta ketään. Kaikki tietävät, että palvelut ovat samassa pisteessä kuin tuotanto aikanaan – on löydettävä ratkaisuja kustannustehokkuuden kehittämiseen. Osaamista saa Intiasta tai Kiinasta murto-osalla siitä mitä täällä. Suomesta ei siis voi tulla suurta suunnittelutoimistoa. Innovaatiosta ei näillä eväillä kannata puhuakaan. Se, että täältä katoaisi tuotannollinen toiminta on täyttä potaskaa tai ainakin täydellistä näkemisen puutetta. On vain tuotettava sellaista, jossa on Petteri Kilpisen sanoin ”riittävä kilohinta”.
Ei ihme siis, että ihmiset ja yritykset ovat hämillään. Silloin potkujakin voi jaella ihan miten sattuu. Syyttävä sormi osoittaa kohti hallitusta. Mitä aiotte tehdä?
Boheeminaisen maailmankirja 
Hieno teksti, taitaa osua liian oikeaan kun ei uskalleta julkaista.
Hyvä Cristina!
Cristina,
olet aivan oikeassa; nyt tarvittaisiin visioita ja johtajuutta sekä valtakunnan politiikassa että yrityselämässä. Mistä sitä löytyisi?
“riittävä kilohinta”
Nokia Elektroniikan johdossakin oli 1980-luvulla henkilöitä, jotka todistelivat, että Suomessa ei kannata tehdä volyymissa kulutuselektroniikkaa. Ns. ammattielektroniikassa oli parempi kilohinta.
Ja kuinkas sitten kävi? Pakkoraossa Ollila pani kaiken yhden kortin varaan ja onnistui. Nyt Nokia on lähes kokonaan kulutuselektroniikkaa. Siinä oli visiota ja johtajuutta.
Harri!
Visioita tarvitaan ja innovatiivisia ehdotuksia. Ikävä vain, että Suomi on maa, jossa ehdotukset ovat hyviä ainoastaan jos ne tulevat tietyltä, hyväksytyltä taholta. Muut ehdotukset merkitään leimalla ”EKT – ei keksitty täällä”..
Hyvä esimerkki tästä ovat Barentsinmeren hankkeet. Ainakin Hesari ja Kauppalehti ovat heränneet huomaamaan, että niissä olisi kannattanut olla mukana jo kymmenen vuotta sitten.
Viisitoista vuotta sitten julkaistiin kirja ”Suomen Strategia – Holhousvaltiosta aloite- ja yrittäjävaltioksi” (Art House 1993). Sen koosti työryhmä, jossa olin mukana ja jonka työskentely alkoi vuonna 1991. Kirjassa esitimme mm. ”Pohjolan Opec” vision, johon liittyi monipuolinen osallisuus Barentsinmerellä.
Kirja jaettiin eduskuntaan ja ministeriöihin. Vaikka kirjan teossa mukana oli todella vaikutusvaltaisia henkilöitä, sen sisältö ohitettiin. Eräs suomalainen vaikuttaja sanoi minulle viime viikolla, että jos meitä oltaisiin silloin kuunneltu, olisimme kaikki nyt rikkaita.
Meistä kukaan ei kuulunut tuon ajan poliittiseen veljeyskuntaan. Hyvät ehdotukset kaikuivat kuuroille korville.
Sentään TEM:n uusi organisaatio on ehdottamamme mukainen. Ehkä joku kuitenkin luki kirjan.
Juu,u? Tuntuu siltä, että ottaisi aloitteen jostain ”klondyken” löydöstä, kun Barentsista
joku alkaa puhua! ”Jumittaakohan” joku taho hanketta. Minulla on omat, siis vain omat ”epäilykset”, kuka ja ketkä määräävät a.o. asiasta, mutta nähtäväksi jää, miten visioni toteutuu/toteutui?
Päivitysilmoitus: Likaisessa pelissä ei ole voittajia « Renessanssinaisen maailmankirja