Konseptuaalinen ajattelu kateissa

Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta ”Miksi ympäristö tuhoutuu” kolmiosaisen kirjoituksen. Syyksi esitän kognitiivisen ympäristön rapautumisen. Sama syy on aiheuttanut sekä demokratian kriisin että tsunamin lailla etenevän talouskriisin.

Ihmisiltä, jotka tekevät päätöksiä ja vaikuttavat asioihin, puuttuu kyky kokonaisvaltaiseen ja konsepteja synnyttävään ajatteluun. Suomalainen demokratia perustuu edunvalvontaan, se jonka yksisilmäinen näkemys saa eniten muiden yksisilmäisten kannatusta tulee voimaan. Kun valitaan ihmisiä tekemään kansalaisia koskevia päätöksiä valitaan sellaisia, joilla on selkeä tahtotila yhden asian edistämiseksi. Olen itse ollut vaalityössä ja tiedän, että tätä asiaa korostetaan erityisesti. On löydettävä kohderyhmä ja kohdistettava tarkoin hiottu viesti heille.

Mistä löytyvät ihmiset, jotka näkevät laajoja maisemia ja osaavat sieltä kumpuavista näkymistä yhdistellen rakentaa toimivia konsepteja? Ehkä ei mistään? Alan tulla asian suhteen kyyniseksi, sillä  monet ”ystävyys” suhteetkin alkavat näyttäytyä vain henkilön oman agendan toteuttamisen kanavina. Yritysten johtajiksi valitaan asiantuntijoita, jotka alkavat johtaa oman agendansa pohjalta.Siinä on sitten luotu perusta kahdenkerroksen väelle ja avattu kenttä kiusaajille.

Talouskeskustelussa eniten kismittää se, että talouskriisin määrittely ja yhden sektorin elvytykset saavat uskomattomia palstamillimetrimääriä. Kuitenkaan tärkein kysymys ei ole olemmeko taantumassa vai lamassa vai se, että elvytetäänkö rakentamalla teitä tai korjaamalla kosteusvaurioista rakennuskantaa.

Tärkein asia on, että systeemi, jolla on toimittu on sulamassa pois. Sulaminen on vain hidasta kuin napajäätiköllä, että sitä ei huomata. Sulamisesta on kirjoittanut mm. Nouriel Roubini (Huffington Post 11.10.08). Toinen asia on, että pitäisi ymmärtää mistä osasista systeemi koostuu. Pääasiassa puhutaan reaalitaloudesta ja finanssitaloudesta, joita pelkästään tarkastelemalla ei voida ymmärtää mitään kriisistä saatikka sitten löytää siihen ratkaisuja.

Minkälaisia ”talouksia” täällä sitten jyllää:

1. Reaalitalous. Ainoa, joka aikuisten oikeasti tuottaa jotakin konkreettista. Se kouluttaa lapset, ruokkii köyhät, huolehtii vanhukset ja hoitaa sairaat. 

2. Spekulaatiotalous. Se, joka uskoo, että tulevaisuudessa on vielä paremmin tai että tämän päivän lupaus voidaan tulevaisuudessa toteuttaa. Jotkut lupaukset ovat vahvempia kuin toiset. Joidenkin lupausten uskottavuutta voidaan kasvattaa keinotekoisesti, vaikkapa pyytämällä jotakuta julkkista kertomaan, että uskoo siihen. Mitä uskottavampi lupaus sitä enemmän siihen voidaan sijoittaa, riskien kasvaessa samalla, luonnollisesti. Lupauksia voidaan myös kaupata eteenpäin ja siinä välissä provikat jäävät suustaan hyvän taskuun.

3. Finanssitalous. Työkalu, joka toimii reaalitalouden ja spekulaatiotalouden välissä. Jos uskot, että pystyt maksamaan uuden asunnon ja pankkikin uskoo sinuun niin pankki antaa sinulle lainan asuntoa varten, asuntoasi vastaan. Pankki siis uskoo kahteen asiaan: kykyysi maksaa laina ja asunnon arvon säilymiseen. Myös spekulaatiotalouden oikein uskottavaksi pönkitetyt hankkeet saavat rahoitusta tätä kautta. Riskien kasvun kautta, luonnollisesti.

4. Pimeä talous. Jos maksat remonttireiskalle tai soitonopettajalle ilman verokirjaa tai kuittia olet harrastanut pimeää taloutta. Harmaa talous on tuttu termi varsinkin rakennusalalta. Ei auta yhtään, että erittäin halvan tarjouksen esittäjää pitää epäillä vilpistä, raha puhuu. Korruptio, kynnysraha, hyvä veli systeemi, nepotismi jne. ovat kaikki pimeän talouden ilmentymiä. Rikos ja toisten vahingoittaminen se ilkein osa. Riskit ovat todella suuret. Tie voi johtaa kaltereiden taakse ja voi aiheuttaa merkittävää yhteiskunnallista haittaa. Pimeän talouden maksumiehiä olemme lopulta kaikki.

5. Sääntelytalous. Valtio, kunnat, EU ja muut instituutiot yrittävät ohjeiden, valvonnan, säännösten, lakien ja asetusten avulla säännellä ja rajoittaa yllämainittuja talouksia ja myös kitkeä haitalliset ilmiöt pois.

Nämä kaikki ovat kytkeytyneinä toisiinsa. Spekulaatiotalous riistäytyi käsistä kun libertariaariset voimat ja pimeän talouden hämärämiehet löivät kättä (ehkä eivät oivaltaneet että näin kävi) ja nousivat sääntelyn yläpuolelle täysin vapaan markkinatalouden lippu hulmuten, uskoen että vapaat markkinat säätelevät itse itsensä. Sääntelytalous unohti uudistaa rakenteensa eikä raskassoutuisena ja jämähtäneenä kyennyt seuraamaan markkinoita, eikä palvelemaan yhteiskuntaa siten kuin se olisi talouden nostehuumassa tarvinnut. Vaikka rahaa oli paljon, sääntelytalous hieroi kuivia käsiään ja jätti vaipat vaihtamatta vanhuksilta. Väärinfokusoitunut sääntelytalous salli markkinat uusille pimeän talouden toimijoille, jotka innolla kävivätkin kiinni tilaisuuksiin. Samalla finanssitalous uskoi osaavansa kaiken ja pystyvänsä minimoimaan riskit lähes olemattomiin tai ainakin hallitsemaan niitä. Vääriä johtopäätöksiä tehtiin, mutta niistä vaiettiin ja asianomaisille annettiin potkut tai asiakkaiden annettiin ymmärtää ettei kuraa kannata käydä jättämässä pankkisalin lattialle.

Entä reaalitalous? -90 luvun kriisin jälkeen monella oli mottona ”Back to Basics”. Haettiin toiminnan ydintä ja keskityttiin siihen. No miten kävi. Silmät olisi pitänyt kuitenkin avata ympäristön muutoksille ja signaaleille, jotka ovat jo ainakin kaksi vuotta selkeästi viitanneet tilanteen heikkenemiseen. Metsäteollisuuden olisi pitänyt nähdä oman tilanteensa kriisiytyminen jo ainakin kymmenen vuotta sitten tai ainakin kuunnella heitä, jotka näkivät.

Hallituksen elvytystoimet saattavat tuoda työtä joillekin, mutta vaikuttaa siltä että ne ovat lopulta yksisilmäisyydessään yhtä tyhjän kanssa. Nyt tarvittaisiin selkeitä ajatuksia siitä, mikälaisia konsepteja globaalissa toimintaympäristössä on  ja millä konseptilla Suomi voi siinä menestyä ja sitten investoida sen konseptin osa-alueisiin. Kuntien menoja halutaan leikata ja tulilinjalle laitetaan kouluruokailu ja kevätjuhlat. Samalla pönöttävissä rakenteissa ei tapahdu mitään uudistusta – elvytys suuntautuu omenapuuhun, joka ei enää tuota hedelmää, mutta rehottaa villinä puutarhassa. Tulevaisuuden päättäjät muistavat, että kouluvuoden päätökseen viemistä ei kannattanut silloin aikoinaan juhlia. Toivottavasti he muistavat ja oivaltavat, että ei myöskään politiikan veteraanien sadonkorjuujuhlia sitten joskus kannata juhlia.