Lätkäfanina en tietenkään malta olla kommentoimatta nyt käynnissä olevaa väkivaltakeskustelua. Leimallista on, että keskustelussa syntyi välittömästi vastakkainasettelu Jaakko Paavelan edustama ”muu maailma” vastaan Jukka-Pekka Vuorisen ”jääkiekkomaailma”, jossa hän SM-liigan toimitusjohtajana puolustaa omiaan. Kunpa nähtäisiin, että lätkä on rajaton riemu ja kaikkien siitä kiinnostuneiden asia, eri tasoilla, mutta samassa rakennelmassa.
Sisäänpäinkääntyneisyyden ja siilipuolustuksen kautta voidaan saavuttaa torjuntavoittoja, mutta ei todellista voittamista eikä sitä lahjaa, joka jääkiekolla kansalle olisi annettavana.
Minua voidaan hyvällä syyllä kutsua kukkahattutädiksi. Olen fanitoiminnassa nähnyt jääkiekon upean sosiaalisen puolen, kuinka porukkaa kasaantuu yhteen askartelemaan banderolleja ja miettimään uusia kannatuslauluja. Olen nähnyt kuinka nuori kaveri on löytänyt elämälleen mielekkään suunnan ottamalla vastuuta fanitoiminnasta ja sitä kautta koko elämästään. Jääkiekolla on paljon positiivista ja kehittävää annettavaa myös rakennelman ydintason ympärillä. Myös yhteiskunnallisesti muutenkin kuin juniorityön ja yleisen urheiluharrastuneisuuden osalta.
Joku toinen kukkahattutäti voisi pitää minua väkivaltaa jääkiekossa kannattavaksi huligaaniksi. Olen nimittäin omille lapsilleni sanonut, että ”se sai mitä ansaitsi” erään rottamaista häirintää harrastaneen jääkiekkoilijan luistellessa nenä veressä hävityn tappelun jälkeen suihkuun. Molemmat poikani ovat väkivallan vastustajia ja rauhan puolesta puhujia, silti heidänkin mielestään tuo jo kahden pelin ajan vaarallisesti venkuloinut pelaaja sai vain sitä mitä itselleen tilasi. Onneksi kuitenkin senkan otto nenästä oli ainoa seuraus hänelle. Useimmiten kiekkotappeluista ei tietääkseni aiheudu fyysisiä vaurioita.
Vastustan kiekkoväkivaltaa. Eniten kuitenkin vastustan sitä siksi, että peli itse on tullut sellaiseksi, että tappelu on ottelun kohokohta, itse pelin seuraaminen ei enää sytytä. Siitä seuraa, että tappelut saavat osakseen liikaa huomiota ja eiköhän niitä käytetä tietoisestikin lisäämään innostusta yleisön reaktioihin ja vastaamaan median hehkutuksiin.
Teemu Selänne sanoi osuvasti Iltalehdessä, että ennen pelattiin siitä, kuka tekee eniten maaleja. Nyt peli-idea on siinä kuka päästää vähiten maaleja. Ideologia on siis täysin muuttunut. Valmentajien pelikirjat perustuvat viisikkopuolustamiselle ja maalivahtityöskentelyn merkitys on kohonnut aivan liian suureksi. Enää ei pelata voitosta vaan häviämisen estämisestä.
Toinen tärkeä näkökulma on jääkiekon fyysisyyden ylenmääräinen korostaminen. Se yhdistettynä puolustusvoittoiseen pelityyliin on aiheuttanut peli-ilon, ajattelun, lätkävainun, luovuuden ja yksilöllisen taituruuden katoamisen. Eli kaiken sen, joka jääkiekosta tekee jääkiekkoa. Hannu Tervonen lainaa osuvasti Sun Tsuta: ”Sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua”. Katsojan kannalta on kaksi erilaista nautinnollista peliä. Toinen on silloin, kun kaksi tasavertaista joukkuetta käyttää taitojaan ja kamppailee reilusti voitosta tarjoten jännitystä ja tunteiden kuohuntaa faneilleen aivan loppuminuuteille saakka. Toinen on kun joukkue (toivottavasti se ”oma”) pelaa unelmapeliä ja suorastaan lentää jäällä 60 minuuttia jättäen toisen joukkueen täysin varjoonsa ja nollille. Silloinkin kyseessä ovat usein tasavertaiset joukkueet, mutta toinen on päässyt voittavaan flow-tilaan ja toinen ei sillä kertaa löydä avaimia sen purkamiseen. Voitto tulee ilman taistelua. Nykyisin ei juuri näe kumpaakaan, vaan kaksi joukkuetta, jotka tahkoavat ja kahvaavat ja toinen voittaa ja toinen häviää vaikka oikeasti kumpikaan ei voittanut.
Haastan Jukka-Pekka Vuorisen ja kaikki muutkin jääkiekkoihmiset pohtimaan ja uudistamaan jääkiekon perusfilosofiaa. Etsimään voittavaa asennetta, iloa ja elämää suurempia elämyksiä – niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Eiköhän silloin huomio alkaisi kiinnittyä ihan muihin asioihin kuin satunnaisiin tappeluihin.
Boheeminaisen maailmankirja 