Mitä me suomalaiset oikein olemme?

Kaksi lausetta on jäänyt mieleen viime viikolta (perustuu kirjoittajan muistiin, ei sanasta sanaan):

”Ei meillä ole pelimerkkejä lähteä Kongoon auttamaan rauhan aikaansaamisessa”

”Täytyy kysyä voimmeko auttaa Islantia”

Kongon Demokraattisessa Tasavallassa on ollut karmea tilanne, oikeastaan koko sen olemassaoloajan, siitä saakka kun eurooppalaiset päättivät mikä osa Afrikkaa on Kongo. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet verisiä ja julmuudessaan ylittävät ehkä kaikki maailman kriisit, ei pelkästään julmuuden määrällä vaan myös sen kestolla. Yli viisi miljoonaa kongolaista on kuollut sodan seurauksena. Kongolaiset, varsinkin naiset ovat eläneet pelossa ja köyhyydessä, selviytymisen ja tuhoutumisen rajamaastossa kauan, liian kauan.

Kongo pääsi otsikoihin vihdoinkin täällä Suomessa, kun Goman tilanne ajautui niin uhkaavaksi, että ihmiset joutuivat lähtemään pakosalle. Onko tähän syynä se, että media kiinnostuu vasta kun saa kuvia pakenevista ihmisistä? Tai pakolaisleireistä, kuten Darfurissa? Massojen kauhun kuvaaminen on tehokkaampaa kuin yksittäisten ihmisten kauhu. Se, että nainen raiskataan kauhua kylvävien taisteluryhmien toimesta, viedään leirille seksiorjaksi, tulee raskaaksi ja kun lapsi syntyy se tapetaan äidin silmien edessä repimällä jäsenet yksitellen irti. Se ei kiinnosta eikä lisää avustushalukkuutta, ei vaikka tapauksia on noin miljoona.

Olin mukana järjestelemässä tilaisuutta jossa henkilö, joka aikoo osallistua Kongon presidentin vaaleihin vuonna 2011, tuli Suomeen puhumaan Kongon tilanteesta. Hän puhui koskettavasti ja kertoi tosiasioita Kongon vaikeasta tilanteesta, näytti videon paikanpäältä – syntyikö keskustelua? Ei?

Mitä pitää tapahtua, miiloin kauhun raja ylittyy riittävästi, että suomalaisten päätöksentekijöiden ja vaikuttajien sydämet heltyisivät ja silmät avautuisivat näkemään mitä maailmalla todella tapahtuu? 

Me emme voi auttaa. Ei, vaikka sodan, jota pidämme omanarvontuntomme kulmakivenä, aikana meitä autettiin. Me emme voi auttaa. Me emme voi auttaa romanikerjäläistä, joka istuu polvillaan, kädet rukousasennossa kadunkulmassa. Eräs tuttavani kertoi tuohtuneena nähneensä aivan varmasti, kuinka romanikerjäläinen nousi kerjäyspaikaltaan ja ajoi mersulla pois, sellaisille ei pidä antaa rahaa, hän vaahtosi. Sitten hän jatkoi kuinka Suomessa vanhukset ovat viisi päivää samoissa vaipoissa terveyskeskuksissa, koska paapotaan näitä mersulla ajavia romaneita. En kysynyt, onko hän auttanut vanhuksia. Ei, me emme voi auttaa.

Kunnallisvaalityötä tehdessäni juttelen vanhuksen kanssa, joka liikkuu keppien avulla. Hän sanoo, että köyhyys ja sairauskin on kestettävissä, mutta se, että kohdellaan huonosti, sitä on vaikea kestää. Kyynelsilmässä vanhus kertoo taistelevansa masennusta vastaan, ettei joutuisi vuoteen omaksi ja laitokseen.

En voi kysyä keitä me suomalaiset olemme, sanan ”keitä” käyttämiseen vaaditaan, että on inhimillisyyttä että voi kutsua ihmiseksi. Kysyn: mitä me suomalaiset oikein olemme? Olemmeko oikeasti laodikealainen kansa, ei kylmä eikä palava, vaan penseä kansa, jolle mikään ei merkitse mitään?