Runsas viisitoista vuotta sitten osallistuin kirjan ”Suomen Strategia” ideointiin ja kirjoittamiseen. Lama oli silloin vasta aluillaan eikä sen todelliseen tulemiseen edes uskottu. Muistan ehdottaneeni Tauno Äijälälle, että hänen edustamassaan mediassa pitäisi keskustella siitä, että Suomi on todella vaikeiden aikojen kynnyksellä ja että ratkaisuja pitäisi ryhtyä etsimään valtakunnan parhaiden aivojen voimin. Tauno Äijälän vastaus kuului: ”Tuskinpa siihen on aihetta, lamahan on ihan pian ohi”. Vähänpä hän tiesi. Ryhmämme sinnikkäästi kuitenkin visioi parempia tulevaisuuksia ja sai kirjan aikaiseksi. Nyt noita ideoita katsoessa voin tuntea pientä ylpeyttä että olin mukana ”tietämässä tulevaisuutta”.
Tämän ajan menestysambienssia varjostavat monet sellaiset seikat, jotka viisitoista vuotta sitten olivat myös ilmassa. Irtisanomiset, tuotannon siirtyminen ulkomaille, yritysten myynti ulkomaisille ostajille, todellisten työllisten määrän väheneminen, maksuhäiriöiden ja konkurssien lisääntyminen. Suomalaisesta omaisuudesta suurin osa on kiinni kiinteistöissä, ne siirtyvät pala palalta ulkomaiseen omistukseen. Kaikki tämä on jokapäiväistä uutisantia, kiihtyvällä tahdilla. (tämän kappaleen olen kirjoittanut helmikuussa 2007, kirjoituksessa, joka julkaistiin pääministeri Matti Vanhasen sivuilla. Myös muu teksti perustuu kyseiseen kirjoitukseen. Laman merkit olivat kauan yli vuosi sitten nähtävillä, miksi tulee siis yllätyksenä ja shokkina).
Suomi on menestystarina, sitä ei käy kieltäminen. Millä kansakuntien menestysmittarilla tahansa mitattuna, olemme menestyjiä. Myös tulevaisuudenkuvat näyttävät siltä että menestystarinamme tulee jatkumaan. On varmasti vieläkin totta, että on lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Vai onko sittenkään? Monet viimeaikaiset tapahtumat kertovat karua kieltä siitä, että ei tämä nyt niin lottovoitto olekaan, ehkäpä korkeintaan neljä ja lisänumero?
Onko siis mitään opittavaa? Onko mitään kehitettävää? Osataanko jo kaikki?
Haluaisin hiukan hämmentää menestyshegemoniaa ja pyytää kansalaisia miettimään, mitä todella olemme kansakuntana. Mitä me suomalaisina haluamme antaa maailmankylälle? Minkälainen on se isänmaan olotila, jossa voimme tuntea olomme energiseksi, vapaaksi ja antaa luovan voimamme tutisuttaa tasapaksua taloudellisten arvojen tamppaamaa tannerta? Varsinkin kun tuo tasapaksu tanner on pettävä pinnanalaisinen kuoppineen ja vanhoine ketunrautoineen. En tarkoita tällä mitään brändikomiteatyötä, en usko sellaisen lisäävän menestystä millään tavoin, ehkä enemmänkin päinvastoin. Tarkoitan aitoa esilletulemista ja keskustelua todellisista asioista. Esimerkiksi tarkoitan sitä, että demokratiasta ja sen tilasta ja tulevaisuudesta on aloitettava keskustelu nyt, heti, Brändityöryhmä pitää lakkauttaa ja (voima)varat käytettävä demokratiatyöryhmän toimintaan.
Kun kirjani ”The Winning Helix”, Voittava Kierre, tuli markkinoille olen saanut erään merkittävän oivalluksen: menestyssokeutuneet ihmiset eivät enää tiedä mitä on voittaminen ja luovien haasteiden valloittaminen. Tuntuu kuin suomalainen yhteiskunta olisi puristunut tasapäisyyden ja harvojen menestysmittareiden loukkoon. Enää ei tarvitse voittaa, koska ollaan niin menestyksekkäitä. Tämän asian kertakaikkinen ei-ymmärtäminen ja vähättely tuli jälleen kerran karvaana esille lehdistötilaisuudessani, jossa toimittaja kommentoi, että ”eikö Suomi kuitenkin ole menestynyt loistavasti kaikessa”, juuri kun olin selostanut yllä olevan asian.
Voittamisella en tässä yhteydessä tarkoita pelkästään kilpailujen voittamista, enkä varsinkaan kyynärpäät-veressä-taistelua-voitosta, vaan voittamista ainutlaatuisuutena, uniikkeihin saavutuksiin yltämisenä, erityisen arvostuksen herättämisenä, rohkeutena toimia tärkeiden asioiden puolesta.
Suomen menestystarinan perustana on ollut oppiminen. Olemme oppineet kääntämään heikkouksiamme vahvuuksiksi ja toimimaan tuloksellisesti vaikka voimavarat eivät olisi näyttäytyneet kovin rohkaisevina. Kirjassani esitän toiminnan ja oppimisen mallina DNA-kaksoiskierteen, jossa ”pieni uurre” kuvastaa muutoksen aikaa – nollatilaa, jossa vanha ei enää tunnu toimivan, mutta uudella tavalla ei vielä osata toimia. Voisiko olla niin, että Suomi on juuri nyt jonkinlaisessa ”pienessä uurteessa”, jotakin vanhaa jättämässä taakse, uuden kynnyksellä? Löytyykö kansakunnasta visionäärisiä johtajia, jotka haluavat voittaa ja nostattaa koko kansakuntaan riemullisen luovuuden ja voittamisen hengen? Tulevat vaalit näyttävät, millainen on kansakunnan tahtotila muutaman vuoden eteenpäin. Oma huoleni on se, että hoivapalvelut – niin tärkeät kuin ne ovatkin – vievät huomion Kansakunnan Suuren Suunnitelman hahmolta ja toteutukselta.
Toivon, että kunnallisvaaliehdokkaat ja tulevat valtuutetut tuovat rohkeasti esille suuret ajatuksensa ja näkynsä kansakuntamme tulevaisuudesta. Kertokaa meille, missä Suomi voi voittaa – missä pieni kansakunta voi olla suuri suurten joukossa!
Tekstissä mainitut teokset:
Suomen Strategia; Savolainen, Andersson et. al. Art House, Helsinki 1992
Voittava Kierre, C. Andersson, WSOY 2008
The Winning Helix, Andersson C., FEP International, Maryland USA 2006,
Boheeminaisen maailmankirja 
Hieno aloitus Cristina! Tästä aiheesta tarvitsemmekin keskustelua, ajatuksia – ja tekoja, jotta kilpailukykymme säilyy.
VOITTAMISEN ILO JA TUSKA
Cristinan näkemys päästää ajatukset virtaamaan moneen suuntaan. Cristina lähtee siitä, että pystytään voittamaan ja menestymään oppimisen kautta, voittamista ei siis pidä tavoitella keinoista välittämättä ja millä hinnalla tahansa.
Voittamisen tarvitaan peli, säännöt ja kilpailu. Voittamiseen kuuluu myös palkinto. Jo pelkästään kilpailulla on kuitenkin yleisesti paha kaiku. Periaatteena se herättää ristiriitoja ja sen maine on huono; voittamisella vielä huonompi.
Kun kilpailuun yhdistetään julkisuus ja raha, voittamista pidetään toisaalta lähes Midaksen kultaisena kosketuksena. Samalla kun voittamisesta on tullut tie vaurauteen ja kuuluisuuteen, se on muuttunut kaiken ylittäväksi pakkomielteeksi. Yletön raha on pilannut reilun pelin, ja voitosta on tullut vilpin ja huijauksen kätyri.
Pahimmillaan kilpailussa kierretään sääntöjä, huijataan ja tehdään rikoksia hyödyn toivossa. Miljoonapalkkiot, taloudessa, tieteissä, taiteissa ja urheilussa on monesti saavutettu kyseenalaisin keinoin. Kyynikot sanovat, että kaikkihan sen tietävät ja kaikki näin tekevät. Mutta epäreilu peli tuhoaa ennen pitkää koko urheilulajin, eikä pelkästään urheilua vaan myös politiikan, talouden, tieteen ja taiteen.
Kun vielä kilpailua johtaa ”voittaja saa kaiken” –asenne ja kanssakilpailijoille tarjotaan vain murusia, kilpailusta ja voitosta on tullut toimintaa, joka vie joko ylettömään vaurauteen tai lohduttomaan kurjuuteen. Julkisuus, päteminen pintakuohuissa, osallistuminen päättömiin ohjelmiin, näppäryys ja näennäistaitavuus toimivat menestyksen mittareina.
Kansainvälisissä suhteissa kilpailu on ollut armotonta. Markkinoiden yritys kukistaa valtiot, kansainväliset järjestöt ja yhteiskunnan säännöt näyttävät kokeneen ainakin tilapäisen takaiskun. Pidäkkeetön talouskamppailu oli johtanut siihen, että taloussääntöjä ei ole ylipäätään haluttu kunnioittaa. Lopulta säätelemättömän, villin kapitalismin suurimmaksi viholliseksi osoittautui järjestelmä itse. Ahneudessaan, sokeudessaan, itseriittoisuudessaan se oli kuin häntäänsä syövä käärme, mutta samalla se oli viemässä tuhoon myös muun yhteiskunnan.
Vasta uhka täydellisestä perikadosta pakotti valtiot yhteistyöhön ja ottamaan isännän otteen taloudesta. Nyt maailman talousmahdit näyttävät hädässä löytäneen yhteiset suunnat ja välineet yllättävän nopeasti. Nyt yhteiskunta joutuu ottamaan talousyksiköt haltuun, pönkittämään niitä, asettamaan entistä tiukempia säädöksiä ja valvomaan niiden toteuttamista.
Viime aikaiset tapahtumat luovat kilpailutaloudesta, markkinataloudesta ja kapitalismista merkillisiä mielikuvia. Ratkaisevaa on se, sopiiko reilu kilpailu ja vapaa markkinatalous lainkaan yhteen. Ohjaanko valtiojohtajia ja talouseliittiä jonkinlainen etiikka ja moraali vai pelkkä ahneus ja itsekäs menestys ?
Reilun pelin esteet on raivattava. Suomessakin reilua peliä estävät kaikenlaiset klikit ja klubit, satraapit ja suosikit. Peleihin tarvitaan selkeät säännöt ja määrätietoiset tuomarit, muuten peli ei suju. Raakaan voittamiseen tarvitaan kampittamista, petosta ja sääntöjen kiertämistä, rehtiin kilpailuun kannustusta ja yhteistyötä.
Kilpailu ja demokratia yhdessä voivat luoda kunnollisen pelikentän ja säännöt, jolla suurta kakkua voidaan kasvattaa ja jakaa. Maailma ei ole nollasummapeli, viime ajat ovat osoittaneet että, globaalissa pelissä voidaan yhtä hyvin kasvattaa hyvinvointia tai tuhota sitä.
Säännöistä on tehtävä selkeämpiä ja pelituomarit on koulutettava paremmin. Tuomareilla on oltava vahvat valtuudet ja välineet rangaistuksiin rikkojia vastaan. Talouden kilpailua voi jatkaa vain, jos siihen luodaan riittävän aukottomat dopingtestit ja tuntuvat rangaistukset. Sääntöjen rikkojien pitäisi joutua suureen häpeään ja taloudellisiin menetyksiin.
Parhaimmillaan kilpailu ja kamppailu kannustaa innostavaan, luovaan ilmapiiriin. Se johtaa myös yhteistyöhön, kamppailuun taitavuudella ja hyvillä tuloksilla. Reilun pelin voittamisen hurmos on yhdistettävä uudelleen arvostukseen ja kunniaan. Vain yhdessä tekemällä, omia taitoja hiomalla rehdillä kilvoittelulla ja sääntöjä noudattamalla saadaan aikaan pysyvä ja kestävä pohja yhteistyöhön ja hyvinvointiin.
Voittava kansakunta — onko meillä opittavaa.
Opittavaa on varmasti. Ja nyt sitä tarvitaan — voittavaa henkeä. Tällä hetkellä näen kaksi erittäin tärkeää syytä, miksi tarvitaan voittavaa henkeä. Ensiksikin lyhyellä tähtäimellä maailman finanssikriisi tulee jarruttamaan elinkeinoelämän dynamiikkaa voimakkaasti. Ja tämä jarrutus kestää vähintään 2-3 vuotta. Suomen perusasetelma taloudellisesti on tällä hetkellä hyvä, valtion talous on Euroopan parhaita. Eli voittavalle ajattelumaailmalle on edellytyksiä, mutta nyt tarvitaan uusia ajatuksia, voittavia ajatuksia, jotta ei jäädä maailman ”jäätymisen” vangiksi. Mahdollisuuksia on, ne on vain hyödynnettävä. Voittavilla ajatuksilla, voittajan asenteilla.
Toinen pitkän tähtäimen haaste, mikä vaatii luovuutta, uusia ratkaisuja, voittavia asenteita, on meidän oma ikärakenteemme. Suuret ikäluokat siirtymässä eläkkeelle, pienet ottamassa vastuuta arjen toiminnoista ja arjen taloudesta. Jos ja kun haluamme säilyttää hyvinvointimme, niin tarvitaan todella vahvan voittajan sisukkuutta, energiaa ja ennenkaikkea luovia uusia ratkaisuja. Haaste ei tule olemaan helppo, se vaatii todella voittajan asenteita.