Dostojevsky, Karamzin, Gagarin. Legendaarisia nimiä, tuttuja historiasta. On uskomatonta, että tänä päivänä voi olla paikassa, jossa he kaikki ovat läsnä, yhtä aikaa ja hyvissä hengen ja sielun voimissa. Minulle kävi niin. Olin matkalla, joka oli ihmeellisempi kuin yksikään aiemmin tekemistäni matkoista.

Marraskuussa pieni ryhmä ihmisiä lähti Helsingin rautatieasemalta Sibelius-junalla kohti Pietaria osallistuakseen venäläisen aateliston seminaariin. Matkanjohtajana toimi hiljainen ja hienostunut, mutta päättäväinen, aatelisyhdistyksen puheenjohtaja Veronica Shenshin, vanhaa venäläistä aatelissukua hänkin – samaa sukua kuin rakastettu runoilija Afanassy Fet. Ja minä olin mukana tuossa ryhmässä! En aatelisena vaan taiteen aateloimana esiintyjänä.

Kaksipäiväisen seminaarin aikana kuultiin esitelmiä aatelissukujen vaiheista; vainoista, pakenimisista, rakkaiden kadottamisista. Jälleenkohtaamisista – taisi siellä kyynel vierähtää yhden jos toisenkin silmään aina silloin tällöin. Nähtiin mahtavia vaakunoita, kauniita potretteja, kuvia sieltä jostain. Opittiin, kuinka venäläinen sydän sykkii silloinkin kun se torjutaan, äiti Venäjä ei hylkää omiaan – sielussa se elää aina. Kuultiin rohkeita sanoja ortodoksisen uskon alttarista sydämessä ja paikan säilyttämisestä Tsaarille. Kuultiin hankkeista elvyttää vanhoja perinteitä ja historiallisia paikkoja.

Ei voi sanoin kuvata sitä tunnelmaa, kun ihmiset saavat viimein suunsa auki ja se alkaa puhua sydämen kyllyydestä. Seminaarin aikataulu ei pitänyt laisinkaan, sillä niin moni halusi saada sanottua sen mikä sisällä kupli. Toisten rohkeuden näkeminen ja kuuleminen avasi monta patoa. Paikalla oli aika ajoin lähes sata aatelista eri puolilta Venäjää ja Eurooppaa.

Meidät kutsuttiin Smolnaan, Pietarin hallinnolliseen keskukseen,  tuohon entiseen tyttökouluun, jonka bolsevikit valtasivat päämajakseen. Isäntämme apulaiskaupunginjohtaja Alexander Prohorenko kertoili talon vaiheista, Suomen ja Venäjän suhteista sekä aatelisista nykyvenäjällä. Leppoisa ja ystävällishenkinen tilaisuus kesti lähes tunnin ja sen jälkeen opas esitteli meille jättimäistä rakennusta, jossa käytävät vaikuttivat vähintäin kilometrin mittaisilta. Kävimme huoneessa, jossa Lenin allekirjoitti ehdotuksen Suomen itsenäisyyden hyväksymiseksi 31.12.1917. Historian lehdet havisivat kaikkialla, ymmärsin minkälaisessa vallan keskuksessa sain astella. Ajattelin tyttöjä, jotka siellä aikoinaan opiskelivat kaikenlaista tytöille tärkeää, kuten ompelua ja ruuanlaittoa. Vallankumous eteni niin nopeasti, että kun tytöt lähtivät koteihinsa pääsiäislomalle ei heillä ollut enää paluuta Smolnaan – siellä olivat toisenlaiset opinnot käynnissä.

Suomen Pääkonsulaatti Pietarissa, Venäjän suurlähetystö Helsingissä sekä Ritarihuone olivat tehneet seminaarin mahdolliseksi. Pääkonsulaatin tyylikkäissä ja käytännöllisissä tiloissa oli myös sali tai auditorio flyygelin kera. Siellä saatoin esittää autonomian ajan sävellyksistä kootun konserttini. Pianon ääressä oli Sergei Pleshak, tunnetun pietarilaisen musiikkiperheen jäsen. Myöhemmin esiinnyimme Sergein kanssa myös kunniakonsuli Perheentuvan residenssissä. Minulle oli huikea henkilökohtaisen voiton hetki, kun eräs aatelisrouva Pariisista tuli kiittämään kehuen ääntäni ja venäjänkieltäni. Juuri venäjänkieliset laulut olivat jännittäneet eniten.

Huikeista hetkistä on mainittava vierailu Engelhardtin palatsissa, joka on aikoinaan kuulunut seurueemme jäsenen Peter Engelhardtin sukulaiselle. Vastassamme olivat TV-kamerat ja oli värisyttävää katsella Peterin, vain hiukan jännittynyttä, esiintymistä kameroille, kokemus oli hänellekin suuri ja varmasti ikimuistoinen. Kävimme myös Menshikovin palatsissa ja Suvorovin museossa – nekin liittyivät Engelhardtien vaiheisiin. On ihmeellinen tunne käydä historiallisissa, tunnetuissa loistokkaissa rakennuksissa sellaisen henkilön kanssa, jolla on todellinen henkilökohtainen suhde noihin rakennuksiin. Tunne on aivan erilainen kuin pällistely tavallisena turistina.

Eremitaasissa 1812 -salissa oli aatelisille monta tuttua. Siellä oli esi-isiä, kuuluisia sotasankareita. Tiedättekö miksi muutama sankari oli kuvattu selkä katsojaan päin? Mielenkiintoinen yksityiskohta. Ainoastaan rohkeimmat kaikista kuvattiin näin – heidän ei tarvinnut enää prameilla kunniamerkeillään, heidän saavutuksensa tiedettiin muutenkin. Siinä vinkkiä voittajille.

Perjantainta 13.11.2009 luimme St. Petersburg Times’sta, että Presidentti Medvedev oli antanut potkut Sverdlovskin kuvernöörille Eduard Rosselille. Yhdelle niistä monista, joille brezneviläisyys oli jäänyt päälle ja joiden aika on väistyä, totesi solidaarisuusliikkeen johtaja Boris Nemtsov. Samasta lehdessä voimme lukea, että Medvedev vaatii kansaa uudistumaan. “Kansan maine ja hyvinvointi ei voi ikuisesti nojata menneisyyden saavutuksiin” presidentti sanoi. Lisäksi hän vaatii valtion osuuden pienentämistä maan taloudesta, valtion yhtiöiden roolista ja toimintatavoista hän  sanoo: “uskon, että tällä muodolla ei ole pitkällä tähtäimellä tulevaisuutta”. Medvedev peräänkuuluttaa teknologiaa ja uusia ideoita. Uskon vahvasti, että aatelisilla on paikkansa uudessa Venäjässä ja sen tulevaisuudessa. Seminaarimatkalla nähty, kuultu ja koettu tuntuisi vahvistavan tuota ajatusta.

Olen syvästi kiitollinen, että sain olla mukana matkalla, jolla tehtiin historiaa – saimme kaikki olla mukana hetkessä, jolloin jotain uutta lähti viriämään. Portit ovat auki – täyttäkää virta aatelisten parhailla arvoilla, rohkeudella, välittämisellä ja pyrkimyksellä korkeimpaan hyvään.

ps. Seminaarissa oli myös mukana galleristi Tretjakov. Harmi, etten puhunut hänen kanssaan – huomenna olisi tarkoitus mennä näyttelyyn, jossa on esillä hänen galleriansa aarteita.

Pidimme keskiviikkoaamun mastermindia konsulttikollegan kanssa. Hänen yrityksensä on ottanut voittamisen osaksi päätuotettaan ja hän halusi sparrata kanssani miten tuotetta pitäisi vielä kehittää.

Voittaminen alkaa vihdoinkin putkahdella esiin sieltä sun täältä. On voittamisen taitoa, voittavaa tiimiä, voittavaa johtoryhmää jne. On jo aikakin, huokaisee voittamisvalmentaja Andersson. Haasteet nyt ja tulevaisuudessa ovat sitä luokkaa, että energia on opittava sovittamaan voittavasti yhteen tehtävien ja tavoitteiden kanssa. Huippusuorittaminen yleisenä toiminta-arvona on nyt ohi – lopullisesti. Huippusuorittava organisaatio, tiimi tai yksilö uupuu eikä pysty kokemaan voittamisen ainutlaatuisten hetkien tuomaa nautintoa.

Voittava organisaatio, joukkue, tiimi tai yksilö

• Osaa sovittaa energiansa yhteen käsillä olevan tehtävän kanssa
• Osaa virittää mielensä palvelemaan voittavaa valmistautumista ja suoritusta
• Osaa ohjelmoida mielen vaikutusvoimat hakeutumaan automaattisesti kohti voittamista
• On voittaja, joka antaa oman voittamisvoimansa yhteisön palvelukseen
• Upottaa voittamisen elementtejä toiminta-oppimisprosessiinsa

Voittaja osaa tietysti reagoida ja olla proaktiivinen, mutta ennen kaikkea hän osaa

1. tehdä voittavia aloitteita
2. rakentaa voittavia tilanteita

ja voittaa näissä tilanteissa, koska hän on rakentanut voittamisen kulttuurin ja koodiston kognitiiviseen systeemiinsä.

Aito ja kestävä voittaminen perustuu tietysti kaaviolle win+win(+win), jossa molemmat osapuolet voittavat ja tuottavat voittavia vaikutuksia myös kolmansille osapuolille. Maailmalla ei ole enää varaa egoistisiin ja riistäviin voitontavoittelijoihin.

Voittaminen on valmistautumisen taitoa. Voittamisen on annettava tapahtua hetkessä – kuin itsestään, luovassa flow-tilassa. Siksi tärkeitä on istuttaa voittaminen prosessiin, strategiaan, visioon. Voittaminen on virtausta – on tutkailtava minkälaisia virtauksia on käynnissä ja mietittävä miten niissä voi voittaa. Olen kirjoittanut aiheesta Kauppalehden blogiin otsikolla Voittamisneuvoja Nokialle .

Voittamisen kulttuuri on luovuuden, innostuksen, yhteisen tekemisen, pyrkimisen ja saavuttamisen kulttuuri, jossa osataan myös juhlia tärkeitä saavutuksia tai pysähtyä puolimatkankrouviin levähtämään kun on sen aika.

Kirja-arviossaan Futuralehdessä HTT, YTM, tulevaisuudentutkija Jari Kaivo-Oja toteaa, että Voittava Kierre sopii luovan luokan edustajien johtamiskäsikirjaksi. Luova luokka rakentuu ihmisistä, jotka antavat lahjakkuutensa, osaamisensa, voittamisvoimansa ja luovuutensa yhteisen päämäärän palvelukseen ja osaavat ja uskaltavat voittaa myös itse.

Kerrotaan, että legendaarinen oopperalaulaja Enrico Caruso huusi kovaan ääneen ennen esitystä: “väisty pieni ihminen ja päästä suuri Caruso valloilleen”. Pieni ihminen ei olisi koskaan kyennyt sellaiseen ikuiseen, kuolemattomaan, menestykseen, joka sai niin monet ihmiset itkemään onnesta, ilosta ja hurmiosta ja ennen kaikkea nauttimaan suuren taiteilijan esityksistä ja musiikista.

Suurisieluisuus on johtamisguru ja kirjailija Alexandre Havardin keskeinen teema, kun hän puhuu hyvejohtamisesta (Virtuous Leadership). Suurisieluisuutta toivoisi juuri nyt suomalaisille johtajille ja poliittisille päättäjille – aikana, jolloin kaikki on menossa kohti pienempää, kuihtumassa. Aamun Hesarissa nimittäin kerrottiin epäonnistumisista niin innovaatiojärjestelmien kuin tietoyhteiskunnankin rakentamisessa. Suurisieluisuuden puutetta? Todennäköisesti. Pienet ihmiset keskittyivät tuottamaan teknologiaa ja järjestelmää pohtimatta miten ihmisen, kansalaisen elämä voisi niistä parantua.

Kirjassaan “Hyvejohtajuus” (Providentia 2009, kääntänyt Jason Lepojärvi) Havard kertoo minkälaisia Johtajat ’suurella J:llä’:

“Johtajat ovat suurisieluisia, jalomielisiä ja tietoisia potentiaalisuudestaan suuruuteen. Heidän unelmansa on toteuttaa ammatillinen ja inhimillinen potentiaalinsa.”

Havard vastustaa, Tsehovia lainaten, voimakkaasti keskinkertaisuutta, joka on kaavamaista, yksitoikkoista, harmaata, vailla kirkkaita värejä ja turhia äänteitä. Niinpä, elämä on – tai sen pitäisi olla väririkasta, valoisaa, intohimoista ja luovaa höystettynä ainutlaatuisilla hetkillä, jolloin suuruus tuntuu voittona ja huikeana saavuttamisena. Sellaista pitäisi johtamisenkin olla. Sinä lukija varmaan sanot, niin niin, mutta arkikin on elettävä. Kyllä – ja joskus arki voi tuntua harmaalta – silloin voi ajatella näyttelijä Marja Korhosen sanoja “helmenharmaa arki”.

Kuka tahansa saattaa yksisilmäiseen aatteeseen perustuen kokea suurisieluisuutta. Hyvejohtajuus ja hyve-elämä perustuu sananmukaisesti hyveisiin. Keskeisiä hyveitä on neljä:  ’

• Viisaus hyvien päätöksien tekeminen
• Rohkeus suunnan säilyttäminen
• Itsehillintä sydämen ja mielen herruus
• Oikeudenmukaisuus ykseys ja yhteys

Suurisieluisuuteen liittyy myös aito nöyryys ja palveleminen. Nöyryys ei ole nöyristelemistä – itsekastraatiota, joka sotii ihmisen arvokkuutta vastaan vaan palvelua, jossa oma suuruus asetetaan ihmiskunnan palvelukseen. Nöyryys, humilitas, on elävää ja kasvavaa. Tulee mieleeni kuuluisa amerikkalainen kirjailija Wayne Dyer, joka kertoi, että jossain vaiheessa elämäänsä hän oppi aamun alkajaisiksi kysymään “how may I serve”, kuinka voin palvella.

Meillä jokaisella on ainutlaatuiset ja suuret lahjat, jotka voimme valjastaa palvelemiseen, silloin meistä tulee Johtajia. Suomessa on totuttu kunnioittamaan asemaan perustuvaa johtamista. Nyt haasteet ovat liian suuret, jotta pelkkään asemaan perustuvaan johtajuuteen voitaisiin tukeutua. Me tarvitsemme Johtajia, jotka harjoittavat hyveitä, huutavat esiin omaa suurta ihmistään ja sitoutuvat palvelemaan ihmisiä ja maailmaa.

Havardin ajattelussa “oppimistieteilijää” ilahduttaa myös eron tekeminen opinhaluisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mielestäni liikaa puhutaan siitä, että ihmisen pitäisi olla utelias. Havard kirjoittaa:

“Latinan sanat studiositas ja curiositas viittaavat terveelliseen ja epäterveelliseen tiedonhakuun, tässä järjestyksessä. Studiositas on halu tietää voidakseen ymmärtää todellisuuden ja asioiden luonteen. Curiositas on halu tietää vain sen tuoman nautinnon vuoksi. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva kutsui vääränlaiselle uteliaisuudelle antautuneita intellektuelleja “kaikkitietäviksi sensualisteiksi”.”

Viihtyminen ja erilaisesta pintatiedosta nautiskelu lienee sallittua myös Havardin maailmassa, mutta on tärkeää erottaa nämä kaksi asiaa. Erityisesti johtajana kasvaminen voi perustua vain opinhalulle, ei pikkusieluisuutta ruokkivalle uteliaisuudelle. Tunnen monia ihmisiä, jotka nopeasti ohjaavat keskustelun curiotasiksen puolelle, mainitsemalla tuntevansa jonkun ihmisen, joka liittyy asiaan ja kääntämällä keskustelun tämän ihmisen tekemisiin.

Hyvejohtaminen on osaamista, jota voi oppia ja kehittää. Havard lainaa Paavi Johannes Paavali II: “Hyve on ihmismielen, tahdon ja myös sydämen kyky”.

Suurisieluisuuden ja hyveiden tielle lähtenyt henkilö voi kokea elämässään ja työssään suurempia voittoja mitä koskaan olisi voinut kuvitella. Mutta se vaatii voittoa pienestä ihmisestä, joka jatkuvasti pyrkii framille pienine mielipiteineen, uteliaana ja tuomitsevana. Miten paljon voimia voikaan olla niin pienellä olennolla?

ps. Osallistuin myös Providentian järjestämään Hyvejohtajuus seminaariin. Kirjan kääntäjä  Jason Lepojärvi kertoo hyveistä erittäin maanläheisesti ja hauskasti. Syntyi into kehittää hyveitä ja palvelutahtoa omassa elämässä. Hyveajatuksia voi lukea erinomaisesta ja kiinnostavasta hyvejohtajuus blogista.

Sun Tzun kuuluisa sitaatti “voittava soturi voittaa ensin ja taistelee sitten, kun taas häviäjäsoturit menevät ensin taisteluun ja yrittävät voittaa sen” kertoo olennaisimman voittamisesta. Voittaminen on kahden yhtä tärkeän vaiheen yhdistelmä – voittaminen on sekä prosessi että lopputulos. Voittaja rakentaa voittamisen tilan oppimis-, harjoittelu- ja valmentautumisprosessissaan ja suorituksessa pelkästään antaa voittamisen tilan täyttyä – Törmäsen Antin sanoin “antaa voittamisen tapahtua”. (Toivottavasti Antin valmentama joukkue oivaltaa tämän viisauden mahdollisimman pian!)

Törmäsin mielenkiintoiseen valmennusguruun, Matti Vestmaniin. Matti on erikoistunut painonnostoon. Hän on valmentanut tyttärensä Katarinan huipulle lajissa ja auttanut monia urheilijoita menestymään harjoittelussaan. Matti kiteytti ylläolevan viisauden fyysiselle tasolle. Hän sanoi “aloitan harjoittelun onnistuneen noston lopputuloksesta ja lähden siitä rakentamaan itse suoritusta”. Sitten Matti näytti painonnoston kaksi perusasentoa, joista toinen päätyi nostoon, jossa jalat olivat kyykkyasennossa ja toisessa ne saksasivat. Ymmärsin heti mitä Matti tarkoitti. Hän muodosti valmennettavalle selkeän fyysisen vision siitä, minkälaiseen asentoon täytyy hakeutua prosessin kautta, jotta voittava lopputulos syntyy.

Aloin tietysti heti soveltaa ajatusta laulamiseen. Minkälaisia tuntemuksia minulla on kun upea saundi syttyy, minkälainen on vartalon asento kun laulu sujuu niin kuin haluan sen sujuvan. Miltä tuntuu kun olen voinut välittää ihmisille sen mikä omassa sydämessäni ja sielussani soi. Ja niin edelleen. Sitten kokeilin ja totta tosiaan – saman tien sain harjoitteluuni lisää intoa ja laulaminen parani merkittävästi.

Mielikuvaharjoittelussa tätä on opastettu tekemään kautta aikojen, mutta fyysisessä harjoittelussa se tahtoo unohtua. Siitäkö johtunee se, että monet kokevat henkisen ja fyysisen harjoittelun kahdeksi erilliseksi asiaksi? Matti Vestmanin opeilla ne yhdistyvät.

Jos olisin jääkiekkovalmentaja ja harjoittaisin maalintekotilanteita jonkun kuvion kautta, pyytäisin pelaajia ensin luomaan kuvan siitä että maali on syntynyt ja vasta sitten käynnistämään harjoituksen. Vaikka harjoitus ei tuottaisi heti tulosta niin pyytäisin heitä jatkamaan siten, että aina “valmistaa maalin” ensin ja sitten harjoittelee – näin ‘voita ensin’ asenteesta tulisi rutiiniosa harjoitusta. Maalivahtia pyytäisin tietysti lähtemään onnistuneesta torjunnasta. Pelaajana harjoittelisin yksin siten, että lähtisin harjoituksessa liikkeelle siitä fyysisestä liikkeestä ja asennosta, jossa maali syntyi – kokeilisin erilaisia. Näin uskoisin, että voittaminen siirtyy kehoon ja maaleja alkaisi syntyä enemmän.

Käänteisen valmentautumisen etu on tehokkuuden lisääntyminen, monet turhat vaiheet saattavat  jäädä pois kun lopputulos on paremmin tiedossa. Kirjassani esitän toiminnan ja oppimisen yhdistävän prosessimallin. Siinä huippusuoritus tulee ensin. Eli ensin on pyrittävä huippusuoritukseen, sen jälkeen sitä voidaan alkaa kehittää laadullisesti jolloin huippusuorituksen intensiteetti ja laajuus paranevat. Kausiluontoisessa toiminnassa tämä tarkoittaisi sitä, että huippusuoritus haetaan mahdollisimman nopeasti kauden alussa, jotta “loppupeleissä” ollaan voitu harjoittaa suoritus laadullisesti ja tehollisesti parhaaseen mahdolliseen tilaan – tällöin täytetään sitä tilaa, joka alkukaudesta valmistettiin, voittamisen tilaa.

Kaavoihin kangistunut ei voi voittaa.

Miksi?

Kaavoihin kangistunut ei voi voittaa, koska kulminaation hetkellä, kun pelin suunta on kääntymässä tai itse haluaisi kääntää sen suuntaa, pitäisi mahdollisesti ajatella ja tehdä jotakin, mikä ei sovi kaavaan. Kaavoihinsa kangistunut kokee, että jos voittaa niin, että luopuu kaavastaan, saattaakin joutua häpeään tai vähintäinkin nolostumaan. Ei kaavoihin kangistunut tietoisesti näin ajattele, mutta tunnistaa kyllä tunteen siitä pienestä ahdistuksen hikihöyrystä, joka nousee pintaan.

Voittamisen kulttuurin vastakohta ei ole häviämisen kulttuuri vaan pönötyksen kulttuuri. Häviämisen kulttuurista nimittäin voi nousta ylös, mutta pönötyksen kulttuuri on ylimielisyydellä höystetty kaavoihin kangistunut tila, jossa on erehdytty luulemaan, että suuruus ja järjestelmä ovat menestyksen perusta.

Kipinä tähän artikkeliin tuli kun, ties monennenko kerran, näin Suomen häviävän jääkiekko-ottelun vaikka se ensin johti kolmella maalilla vastustajan nollaa vastaan.

Suomi on erehtynyt luulemaan, että se on suuri jääkiekkomaa. Aivan samoin kuin Suomi on erehtynyt luulemaan olevansa suuri monessa muussakin asiassa, joissa pettymys on kohdannut. Emme olekaan niin korruptoitumaton kuin uskoimme, demokratiamme ja hyvinvointimme ovat kaukana siitä, mitä ollaan luultu. Sitkeästi on pidetty kiinni kaavoista, vaikka olisi pitänyt jo ajat sitten päästää irti. Täällä innovaatio ja luovuus ovat myös tiukkaan kaavoitettuja alueita – siksi niissäkin lukee kuin arvassa: ei voittoa.

Voittaminen karsastaa suuruuden ekonomiaa, sillä voittajan täytyy kovan luokan osaamisen lisäksi olla luova, taktinen ja mieleltään joustava. Pönöttäjä ei voi voittaa, koska ei uskalla. Suuruuden harhassa elävä ei nimittäin koskaan uskalla heittäytyä luovuuteen eikä voittamisen virtaan. Pönöttäjä ei ylimielisyydessään näe, miten toiset tekevät ainutlaatuisia ja luovia ratkaisuja – ja vaikka näkisikin, ei tietenkään arvosta niitä. Pönöttäjä ei voi päästää ainutlaatuisuutta ja luovaa taituruutta valloilleen, sillä pelkää naurunalaiseksi tulemista ja kaavan hajoamista. Pönöttäjä luopuu mieluummin arvoista kuin kaavoista.

Voittaminen vaatii rohkeutta ja uskallusta. Se vaatii rohkeutta voittaa ensin ja pitää kiinni voittamisesta loppuun saakka, uskoa siihen, että on voittamisen arvoinen ja että on kykyä venyä mihin tahansa voiton saavuttaakseen. Liian usein lahjakkuus uhrataan ujouden, huonon itsetunnon ja nolostumisen pelon alttarille. Suuri ja pönöttävä ego on niin iso ylitettäväksi, että mieluummin kohtaa häviämisen häpeän kuin nolostumisen siitä, että joutui luopumaan oman pelikirjansa yhtälöistä. Larry Csonka sanoo, että jos olet valmis voittamaan kaiken, on sinun oltava valmis myös luopumaan kaikesta.

Oletko sinä oman elämäsi pönöttäjä? Onko uskottavuutesi ylläpito tärkeämpää kuin parhaan mahdollisen elämän rakentaminen? Tunnen ihmisiä, jotka jouduttuaan irtisanotuiksi ottavat pankista lainaa ostaakseen samanlaisen auton, kuin heillä oli työsuhdeautona. Sen sijaan, että tekisi olonsa hyväksi ja turvaisi perheensä toimeentulon, toimiikin täysin itseään vastaan! Tämä on pönöttäjän luonto – toimia itseään ja muita vastaan verhoamalla väärät asenteet menestyskaavan pettävään huntuun.

“Kahdenkymmenen vuoden päästä olet pettyneempi siihen mitä jätit tekemättä kuin siihen mitä teit. Siis irroita köydet! Nappaa pasaatituuli purjeisiisi! Tutki, unelmoi, löydä!” – Mark Twain

Voittamisella on hintansa. Mikä valuutta otetaan käyttöön kulminaatiopisteessä? Kirjoitin aiheesta aiemmin. Juuri tämän takia voittamista on opeteltava ja harjoiteltava – että tiukan paikan tullen osaa voittaa – päästää irti kaavoista ja pitää kiinni arvoista ja päämääristä.

Suomalaiset ovat suorittajakansaa. Meille on opetettu, että suorittaminen ja aherrus ovat tärkeitä. Työpaikoilla ihmisille annetaan suoritustavoitteet ja heidän tehokkuuttaan mitataan niiden pohjalta. Jos edelliset suoritustavoitteet on onnistuttu saavuttamaan pistetään viisitoista prossaa paremmaksi seuraavalle vuodelle. Etteivät pojat ja tytöt laiskistuisi.

Suorittaminen alkaa jo varhaislapsuudessa. Sen sijaan voittamista kammoksutaan. Kamalaa, jos joku, joka ei ole suorittanut yhtä paljon kuin minä pääsisi voittamaan! Marjut Lindberg kirjoitti Hesarissa joku aika sitten kolumnin, jossa hän kauhisteli ja paheksui hämäläisessä paikallislehdessä julkaistua artikkelia, jossa kerrottiin lähes vauvaikäisten juoksukilpailusta. Ihan oli numerolaput naperoilla paidassa! Joitakin vanhemmat joutuivat taluttamaan, kun juoksu ei ihan omin jaloin vielä luonnistunut. Varmasti mukava ja hauska tilaisuus kaikille kunnes hesarin täti tulee ja paheksuu vanhemmat maanrakoon.

Sen sijaan paheksuntaa ei ole löytynyt laisinkaan suomalaisen valmennuksen ykkösjohtajan Erkka Westerlundin suunnitelmista. Aamulehdessä Westerlund selittää:

– Kuinka edetään lapsesta nuoreksi urheilijaksi ja edelleen huipulle. Lapsen pitää liikkua viiden ja 15 vuoden välillä 10 000 tuntia ja vähintään kolme tuntia joka päivä.

Suoritusputki huipulle! Eihän tässä mitään, jos lapsi on liikunnallinen, rakastaa lajia, jota harrastaa ja itse haluaa tähdätä huipulle. Mutta kun suurimmalla osalla tuo huippu on tähti vanhempien silmissä. Kiekkoisä ja juniorivalmentaja Jan valaisi minua blogissaan, että

Tutkimusten mukaan neljä tärkeintä syytä jääkiekon harrastamiseen 12-vuotiaalla ovat:

81% Kiva kuulua seuraan
79% Kunnon kohottaminen
78% Ottelumatkat
74% Kiva olla kavereiden kanssa

Eli kaikki hyvän harrastuksen tuntomerkit. En tiedä kuinka monentena rakkaus lajiin tuli, mutta huipuilla se on tai ainakin pitäisi olla aika lähellä ykköstilaa. Entä ne lapset, joilla ei ole omaa ja luontaista halua liikunnallisuuteen tai rakkautta lajiin? Onko heille sanottava “mutta kultapieni, kyllä meidän on vielä leikittävä tunti riehuvaa merirosvoa ja hyppivää kananpoikaa, jotta päivän kiintiö täyttyy”?

Eräs lasten ja nuorten amerikkalainen koripallovalmentaja tokaisi kerran “Voittaminenhan ei ole tärkeää, osallistuminen on. Älä naurata, kaikkihan haluavat voittaa. Tärkeintä on, että energia kanavoidaan oikein.” Ystäväni, joka toimii lasten liikunnan parissa sanoo, että on pelottavaa kuinka nykyisin lapset pelkäävät kilpailua. Kehitys on hänen mukaansa ollut nähtävillä n. kolmisen vuotta. Toistan kysymyksen, jonka olen kysynyt usein: “millä nämä lapset, joilta on pelimerkit riistetty, selviytyvät aikuiselämässään kun voittajat kuitenkin vievät potin? Suorittajalle jää turhautuneen ja katkeran marttyyrin osa – minähän tein enemmän kuin tuo!” Jäävätkö jäljelle vain kyynärpäät, valitus ja pahat sanat?

Entä me aikuiset, työelämässä? Tuttuni kertoi, ettei työyhteisössään voinut iloita suuresta kaupasta, työkaverit olisivat tulleet kateellisiksi. Sen sijaan on sallittua hiukan ahdistuneena kertoa kuinka täynnä se kalenteri onkaan ja kuinka paljon työtä jonkun asian eteen on tehty. Sitten uuvutaan. Tutkimusten mukaan jo suomalaiset nuoret pelkäävät työelämässä uupumista!

Voittamisessa on kysymys siitä, että energian käyttö sovitetaan yhteen käsillä olevan tehtävän ja tavoitteiden kanssa. Voittamiseen ei aina tarvita huippusuoritusta, sopiva suoritus riittää – joskus se voi olla ihan vaan rutiinia. Miten tämä on niin vaikeaa oppia? Kuinka monen pitää uupua ja masentua ennen kuin tätä aletaan tosissaan ottaa käyttöön?

Voittamista voi ja pitää opetella. Kirjani julkistamistilaisuudessa Hjallis sanoi, että “jotkut syntyvät voittajiksi, meidän muiden on sitä opeteltava”. Voittaminen on valmistautumisen taitoa. Lopulta voittaminen on mentaalinen asia, se joka osaa ja tahtoo voittaa ja vieläpä nauttii siitä – voittaa.  Mutta se voittaminen pitää harjoittaa ja istuttaa kognitiiviseen systeemiin aivan samoin kuin motoriikka ja lihastyö.

Voittamisen opettelu tapahtuu muun harjoittelun ohessa. Se on iloista ja hauskaa, ei missään nimessä vihamielistä vaatimista, jota joidenkin vanhempien taholta näkyy. Se ei myöskään ole kähmintää eikä manipulointia, jonka näyttää olleen maan tapa viime vuosikymmenet. Maan tavan tuloshan näkyy selvästi ja piinaa meitä kaikkia. Voittaminen on sen opettelemista, että kilpailu on positiivinen ja hyvä tapa tulla yhteen mittaamaan taitoja ja nauttimaan lajista ja jännityksestä. Voittaminen on halua nousta itsensä yläpuolelle ja koskettaa ainutlaatuisia hetkiä, jotka jäävät elämään ja joista voi kiikkustuolissa kertoa lastenlapsille ilon kyynel silmäkulmassa.

Olen pitkään miettinyt paranemisen problematiikkaa. Tai toisinpäin sairastumisen problematiikkaa. Miksi ihminen ajaa itseään sairauteen? Vuosi sitten diabetesta käsittelevässä kongressissa espanjalainen aikuistyypin diabetekseen erikoistunut lääkäri kertoi, että ihmiset kyllä tietävät miten kyseistä tautia voi ehkäistä ja millä keinoin sen vaikutusta voi vähentää. Mutta he eivät kuitenkaan tee niin. Tri John Diamond kirjassaan Elämän energia kertoo, että hän on huomannut potilailta puuttuvan “will to be well” eli heillä ei ole tahtoa parantua. Esimerkkinä hän mainitsee tupakoitsijan, joka ei lopeta polttamista vaikka terveys on vaarassa.

Mikä avuksi? Tiedon jakaminen, kouluttaminen, keskustelu, terapia – näitä varmasti tehdään ja paljon. Kokonaiset ammattikunnat elävät niiden ihmisten kustannuksella, joilta puuttuu omaa tahtoa parantua.  Sittenkään mikään näistä ei riitä, jos oma tahdonvoima on vähissä. Paraskaan kirja ei auta lukijaansa, jos lukijalta puuttuu tahtoa auttaa itse itseään. Raamatussa Jeesus kysyy ensin sokeilta mitä he haluavat ennenkuin hän tekee ihmeteon ja parantaa heidät. Tahto täytyy  olla ihmisessä itsessään ja sen voimaa tulee käyttää.

Elämä on sarja mielentiloja kuin helminauha ja kun kuljemme niiden läpi ne näyttäytyvät monivärisinä linsseinä, jotka värjäävät maailman omilla sävyillään. Näin sanoi Ralph Waldo Emerson. Jokainen mielentila näyttää meille vain sen maiseman, joka mielentilan linssin läpi näkyy.  Vuorelta näemme toisen vuoren, ojasta näemme allikon. Vaatii tahdonvoimaa muuttaa mielentila palvelemaan korkeimpia pyrkimyksiä. Pieni ihminen vie usein voiton suuresta.

Jotta voisimme elää hyvää elämää ja itse auttaa omaa paranemistamme mahdollisimman paljon, jotta saisimme oman tahtomme omaan valtaamme meidän on opittava hallitsemaan tuota mielentilojen jatkumoa. Mikään neuvo ei auta, jos olemme seuraavan mielentilan vietävissä.

Mielentilojen hallinta vaatii suurta henkistä ja mentaalista ponnistusta siksi se jää monelta puolitiehen. On helpompi lisätä lääkitystä, vähentää toimeliaisuutta tai hankkia löysempiä vaatteita kuin pistää tuo kuriton mielentilavillikko ojennukseen.

Kirjassani siteeraan Jeremy Grayta: Jotta saavutat parhaan mahdollisen mielen suorituskyvyn ja tehokkaimman mahdollisen aivotoiminnan tilan, on mielentilasi sovittava yhteen sen kanssa mitä teet (Voittava kierre s. 189). Mielentilan jatkuva virittäminen ja energiatason säätely sopimaan yhteen käsillä olevan tehtävän ja toivotun päämäärän kanssa on yksi ihmisen tärkeimpiä mentaalisia tehtäviä.

Mitä mielentilan virittäminen meiltä vaatii?

Ensiksikin se edellyttää tietoista vaatimista, tahdon tiivistämistä. Sitä, että jatkuvasti palauttaa mieliin mikä on tärkeää ja mihin ollaan menossa. Sitä, että tietoisesti luopuu niistä mielentiloista, jotka ovat itselle haitallisia. Tietoinen vaatiminen on intentiota, jossa tahto on tiivistynyt palvelemaan pyrkimyksiä.

Toiseksi se edellyttää harjoittamista. Yhä uudelleen ja uudelleen mieli on koulittava suuntautumaan niihin asioihin mitä halutaan. Mieli on kuin lihas sitä pitää treenata, jotta se tulee kuntoon ja pysyy kunnossa.

Tiedän, että tämä on vaikeaa. Vaikkapa silloin kun turhautuminen ylittää tahdonvoiman ja jalat vievät kuin itsestään jääkaapille tai kädet sytyttävät tupakan aivan itse. Mutta heikkoudessa on voimaa, sillä se on paras opettaja. Yritä venyttää heikkoa hetkeäsi niin kauan, että tulet tietoiseksi mitä mielessäsi on tapahtumassa. Tee sitten tietoinen päätös siitä mitä teet seuraavaksi.

WIN kysymys, what is next, voi myös auttaa. Mitä ON seuraavaksi? Useinhan kysymme mitä tehdä seuraavaksi. Win kysymys auttaa pohtimaan sitä, mikä on seuraava mielentila, joka auttaa voimaan paremmin ja saavuttamaan tavoitteita.

Tieteen saavutukset ovat kiistattomat. Usein parjattu lääketeollisuus tekee hyvää työtä sairauksien parantamiseksi. Esimerkiksi Suomen Pfizer on mukana ohjelmassa, jonka tavoitteena on  Maailman Tervein Kansa 2015 Voisi ajatella, että lääketehdas sahaa omaa oksaansa, ohjelman neuvoilla kun aika moni välttyy sairastumasta tai kykenee parantamaan itseään ja oireitaan. Ehkäpä heilläkin on laajempi missio. Lisätä omaehtoista terveydenhoitoa ja tulla hätiin vasta sitten kun mikään muu ei auta.

Terveysohjelmiin sitoutuminen vaatii kuitenkin tuota vahvaa tahtoa voida hyvin ja parantua. Will to be well. Lisää päivittäinen mentaaliharjoittelu päiväohjelmaasi. Käytä heikkoja hetkiä opettajina ja juhli onnistumisia.

Terveydeksi!

Tämän kirjoittaja on erikoistunut kognitiivisiin prosesseihin, erityisesti oppimiseen, energian säätelyyn ja voittamiseen. Minkäänlaista lääketieteellistä tai terveysalan osaamista hänellä ei ole.

ps. Esimerkkinä mielialaopetuksesta: Enrico Caruson sanottiin ennen esitystä manaavan pois pientä ihmistä itsessään jotta suuri taiteilija pääsisi esille.

Sukupolvi M haastaa vanhan liiton bisneskansan

Olen koukuttunut Umair Haquen ajatteluun. Olen vakuuttunut siitä, että hän on oikeassa ja vielä vakuuttuneempi siitä, että meillä Suomessa hänen ajatuksiaan tarvitaan enemmän kuin monessa muussa paikassa.

Pari päivää sitten Hesarin kolumnisti totesi, että Suomessa mennään taloudelliset arvot edellä enemmän kuin muissa eurooppalaisissa maissa. Ahneus, rahanhimo ja taloudellisten arvojen ensisijaisuus vievät meidät tuhoon, ellemme muutu – nyt heti.

Sukupolvi M tarkoittaa muutosliikettä. On yhä enemmän ihmisiä, jotka tekevät asioita toisin. Ihmisiä, jotka haluavat tehdä työtä ja asioita, joilla on oikeaa ja aitoa merkitystä.

Olin aikoinaan hetken töissä mainostoimistossa. Meille tuotiin videonauhurihökötys, joka osasi puhua. Maahantuoja ei keksinyt mitä lisäarvoa se voisi tuoda kuluttajalle ja meidän tehtävämme oli keksiä se. Teknologia oli tuolloin niin alullaan, että puheominaisuus ennemminkin häiritsi laitteen toimintaa kuin lisäsi arvoa käyttäjälle. Sitä me sitten mietimme. Onneksi sain potkut tuosta paikasta. Mutta epäonnekseni ja meidän kaikkien epäonneksi olemattomien lisäarvojen “innovointi”  on jatkunut ja meille on myyty kaikenlaisia härpäkkeitä, joiden todellinen arvo on miinusmerkkinen.

Sukupolvi M etsii merkityksellisyyttä, sitä mikä on tärkeintä, millä on eniten väliä. Haquen mukaan sukupolvi M ei ole pelkästään “mahtava juttu” se on myös välttämätön ja hän perustelee sitä näin:

“Suuri kriisi ei ole poistumassa, muuttumassa tai  muuttamassa muotoaan. Se on se sama vanha kriisi – ja se kasvaa. Te olette epäonnistuneet tunnistamaan mistä siinä todella on kysymys. Se on, kuten olen uudelleen ja uudelleen toistanut, insituutioissamme: säännöissä, joiden mukaan taloutemme on organisoitu. Mutta ne ovat teidän instituutionne, ei meidän. Te teitte ne ja ne ovat hajalla.”

Umair Haque jatkaa vanhan liiton bisneskansan piiskaamista:

Te halusitte suurta, lihavaa ja laiskaa “bisnestä”. Me haluamme pientä, herkkää, mikrotason kaupankäyntiä.

Te teitte “politiikasta” ruman sanan. Me haluamme aitoutta, syvällistä demokratiaa – kaikkialle.

Te halusitte rahataloudellista fundamentalismia. Me haluamme taloutta jossa on järkeä ihmisille – ei pelkästään pankeille.

Te halusitte kovien pääjohtajapomojen rakentamaa arvoa osakkeenomistajille. Me haluamme todellista arvoa, jota luovat ihmiset joilla on luonnetta, arvokkuutta ja rohkeutta.

Te halusitte näkymättömän käden, siitä tuli digitaalinen käsi. Nykymarkkinoilla suurin osa kaupoista käydään käytännössä robottien välityksellä. Me haluamme näkyviä kädenpuristuksia: luottaa ja olla luotettuja.

Te halusitte kasvaa – nopeammin. Me haluamme hidastaa – jotta voimme tulla paremmiksi.

Te ette välittäneet mitkä yhteisöt kaatuivat kumoon tai mitkä elämät upposivat. Me haluamme nousuveden, joka nostaa ylös kaikki uponneet veneet.

Te halusitte isoelämää: McKartanoita, Hummereita, and McRuokaa. Me haluamme inhimillistää elämää.

Te halusitte rikkaiden lähiöitä, hemmottelua ja aidattuja anti-yhteisöjä. Me haluamme yhteiskunnan, joka rakentuu aidoista yhteisöistä.

Te halusitte lisää rahaa, luottoa ja hyötyä voidaksenne kuluttaa ahnaasti. Me haluamme olla loistavia tekemään asioita, joilla on merkitystä.

Te uhrasitte materian alttarille kaiken merkityksellisen.  Te möitte juuri ne asiat, jotka tekivät meistä suuria, turhan rihkaman, helyjen ja vekottimien vuoksi. Me emme ole myynnissä, me opimme uudestaan tekemään sitä, mikä on merkityksellistä.

Olin tässä päivänä muutamana puhumassa erään pienen yhdistyksen asiaa suurelle johtajalle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli “onks niillä rahaa”. Kerroin, että ei ole, koska he ovat niin alussa, mutta että he tekevät tärkeitä asioita. Johtajan mielenkiinto katosi samantien – persaukisten kanssa ei kannata seurustella.

Me tarvitsemme nyt uusia alkuja, vaikuttavia ilmiöitä. Meidän on seurattava kulttuuria, luovuutta ja ihmisiä. Rahajäljen seuraaminen vie kapeneville kujille.

Meidän on avattava korvat uudelle aallolle, tuoreille ajatuksille – meidän on kuultava uuden kasvun kohina. Muuten meille ei jää muuta kuin kallioon kaivettu ydinjäte ja toisille kaasua kuljettava jättiläisputki.

Meidän on opittava ja sisäistettävä win+win(+win) -ajattelu, jossa emme mieti pelkästään omaa ja partnerimme hyötyä vaan mietimme myös sitä, mitä voittavia vaikutuksia voimme aidosti synnyttää muille tahoille.

“Sukupolvi M on vastuullisuutta, autenttisuutta – kaikkea eilisen toimintatapaan liittyvän haastamista. Kaikkialle minne katson näen räjähdysmäistä sukupolvi M busineksen kasvua; kansalaisjärjestöjä, avoimen koodin yhteisöjä, paikallisia aloitteita, hallintoa.” – Umair Haque

“We cannot put the world in the position where things go back to where they were at the height of the boom,”
-  Tim Geithner, the US Treasury secretary (FT)

Tämä artikkeli on jatkoa edelliseen, Innovaatio – tuotantotalousajan reliikki kirjoitukseen.

Luettuani Umair Haquen artikkelin “Awesomeness” ensimmäistä kertaa nousi mieleeni sana “ubiikki”, kaikkialla vaikuttava. Twiittasinkin hänelle 25.9.09:

@umairh awesomeness = unique, breathtaking, inspiring = ubi-effect 9:40 PM Sep 25th from web in reply to umairh

Innovaatioita haettaessa on perinteisesti mietitty kohderyhmiä. Kuka on valmis maksamaan innovaatiosta. Näin on päädytty kehittelemään loputon määrä vanhaa tuotetta kaupallisesti uudistavia ominaisuuksia, jotta joku kohderyhmästä jälleen heittäisi vanhan romukoppaan ja ostaisi uuden. Tietysti monia innovaatioita on perusteltu esimerkiksi ympäristöystävällisyydellä, mitä ne toki ovatkin – mutta olisiko ollut ympäristöystävällisempää käyttää vanha loppuun? Meille on opetettu, että “sulla on oikeus parhaaseen” ja “hemmottele itseäsi uusimmalla tuotteella”.

Uuden ajan innovaatioiden tulee olla ilmiömäisesti ja laaja-alaisesti vaikuttavia – niiden pitää tuottaa UBI-efekti. Niiden pitää pohjautua win+win(+win) ajattelulle, jossa tapahtuman molemmat osapuolet voittavat ja myös huolehtivat siitä, että heidän toimintansa tuottaa voittavia vaikutuksia riittävän monille kolmansille osa-puolille. Vaikkapa ihmiskunnalle, ympäristölle ja tulevaisuudelle.

Vanha valta pyristelee rankasti ubi-efektejä ja winwinwin ajatteluja vastaan. USA:n kauppakamarista (U.S. Chamber of Commerce) irrottautuu yrityksiä vastalauseena kauppakamarin voimakkaalle ilmastonlämpenemistä vastustavalle kannalle.

Uuteen aikaan siirtyminen ei ole helppoa. Myönnetään. Kaikki yritysten ja instituutioiden systeemit ovat varustettuja ja suunnattuja palvelemaan vanhanaikaista tuoteajattelua. Uusi aika edellyttää ubiajattelua -konseptuaalista kykyä hahmottaa ja huomioida monimutkaisia  kytkentöjä, jatkuvasti muuntuvia verkkoja sekä laaja-alaista vaikutussädehtintää. Se edellyttää siirtymistä egoistisista visioista strategisiin vaihtoehtokenttiin sekä yksioikoisista tavoitteista winhoc taktiikkaan – voittavien aloitteiden monitahoiseen hyödyntämiseen.

Mitä aiot seuraavaksi? Haluatko edistää hyvää ja mahdollista tulevaisuutta. Ala siis pohtia miten voit uudistaa itseäsi ja yritystäsi niin, että palvelet aidosti itseäsi, asiakastasi ja kaikkia, joihin tekosi ja tuotteesi vaikuttavat.

Olemme tottuneet piirtämään nuolia, nyt meidän on opittava piirtämään sädekehiä.

ps. Financial Times toteaa, että näyttää siltä, että vanhaan ollaan kuitenkin palaamassa… niinpä… jos vasarankäyttäjältä pyydetään ongelmanratkaisua, hän alkaa hakata nauloja – vaikka kuinka innovatiivinen vasara ja vaikka kuinka mielettömän innovatiiviset naulat, ne ovat kuitenkin vain vasaroita ja nauloja.

Innovaatio on mantra, jota huudetaan kovalla äänellä nostamaan Suomi ylös tuppeensahatun lamaröykkiön alta.

Innovaatio. Umair Haque kirjoittaa Harvard Business Publishingin blogissaan, että “innovaatio vaikuttaa tuotantotalousajan reliikiltä.” Hän jatkaa, että meidän pitäisi innovoida innovaatio. Täsmälleen niin.

Maailma on muuttunut. Paluuta siihen, mistä lamaan lähdimme ei enää ole. Itse asiassa sitä ei ollut edes silloin kun lama alkoi. Viime vuosien menestys oli vanhan ajan cash-out, ei muuta. Siinä ei ollut mitään innovatiivista, ei mitään innostavaa.

Umair Haque haluaa käyttää sanaa “awesomeness” innovaation tilalla. Suomennan awesomeness paremman puutteessa muotoon “ilmiömäisesti vaikuttava”.

Miksi tarvitsemme innovaatioita, jotka ovat ilmiömäisesti vaikuttavia?  Juuri tuon aiemmin mainitun muutoksen takia. Globaalius on osa muutosta, mutta sekin on oikeastaan jo vanha juttu. Uusi asia on se, että on syntynyt kokonaan uusi maailma. Sosiaalisen median mahdollistama maailma, jossa aivan uudet kansat, heimot ja ideat syntyvät, kasvavat ja vaikuttavat. Tätä uutta maailmaa ei voida hallita perinteisin keinoin. Sen maailman ihmisille ei myydä myymällä ja mainostamalla, heitä ei voi koota kohderyhmiksi. Uudessa maailmassa vallitsevat yhteisöjen etiikkaan perustuvat säännöt. Uudessa maailmassa kulttuuri, luovuus, yhteisöllisyys ja innostus ovat tärkeitä. Uudessa maailmassa  luonto, rauha ja henkisyys ovat kovassa kurssissa. Inhimillisyys ja toisten ainutlaatuisuuden arvostaminen ovat peruslähtökohtia menestyä uudessa maailmassa.

Ilmiömäisen vaikuttavuuden määritelmä on:

Ilmiömäinen vaikuttavuus syntyy kun ihmiset, jotka rakastavat sitä mitä tekevät, luovat tiheää – aitoa, merkittävää – arvoa ja lisäävät sen mielettömän upeaan tuotteeseen (stuff) ja kun sen monistavat yhteisöt, jotka ilahtuvat ja inspiroituvat koska se vaikuttaa niin, että he saavat itselleen jotain aidosti parempaa. – Umair Haque

Tiheä arvo, Haque kirjoittaa, on aitoa, merkityksellistä ja kestävää. Hänen mielestään yritysten puheet lisäarvosta ovat olleet lähinnä sanahelinää. 95% hänen tutkimistaan yrityksistä ovat tarjonneet lähinnä ohutta arvoa – illuusiota lisäarvosta. Esimerkkeinä hän mainitsee Nokian, Sonyn ja Motorolan, jotka ovat vuosikymmenen ajan yrittäneet kehittää  lisäarvoa tuottavan ominaisuuden, yhdenkään näistä siinä onnistumatta. Todellista lisäarvoa eivät luo  kilisevät kellot, joista pomo saattaa tykätä, vaan se joka saa asiakkaan pyörittelemään silmiään.

Eräs raskaassa teollisuudessa johtajana toimiva ystäväni sanoi, että heitä ei sosiaalinen media ja sellainen kiinnosta, koska he eivät toimi kuluttajien kanssa. Voi, voi. Onko hullumpaa kuultu? Muutaman minuutin etsinnän jälkeen, löysin lähes 30 Twitter käyttäjää heidän alaansa liittyen. Uusi maailma koskettaa kaikkia. Ilmiömäinen vaikuttavuus on ainoa mahdollinen tapa ajatella innovaatiota siinä maailmassa, missä uusia ideoita ja innovaatioita syntyy satoja, ellei tuhansia päivässä.

Haque on käynyt yrityksissä puhumassa ilmiömäisestä vaikuttavuudesta. Hän sanoo, että “pavunlaskijoille” konsepti on sietämätön, sillä heidän mielestään se on sekava ja epätarkka. Haque vastaa, että awesomeness tunnistetaan kyllä kun se nähdään. Siksi konsepti on tarkka, siinä on merkitystä, syvyyttä ja resonanssia.

Ilmiömäistä vaikuttavuutta synnyttääksemme tarvitsemme myös ilmiömäisiä taitoja. Näistä tärkeimmät ovat

• Metakognitiiviset taidot, joiden avulla pystymme ajattelemaan ajattelua ja innovaatiota
• Hahmotteleva dialogi, jonka avulla voidaan puhua siitä, mikä ei vielä ole olemassa
• Social media mind, mielenlaatu, joka ajattelee sosiaalisen median ehdoilla ja tavoilla
• Ilmiömäinen oppimiskyky, uudet tiedot on kyettävä muuttamaan vaikuttaviksi ilmiöiksi
• Energian mobilisointi, uuden maailman johtaminen on energioiden johtamista

Suurin haaste on kuitenkin kulttuurin muutos. Vanhan liiton ihmiset ja organisaatiot pitävät kynsin hampain kiinni menneestä. Ne jotka saavat tulonsa tai asemansa tuotantotalouden reliikeistä eivät halua antaa periksi. Uuden maailman esitaistelijoita on kuitenkin yhä enemmän ja vähitellen muutos tapahtuu.

Umair Haque väittää, että innovaatio on vanhanaikaista ja tuhoavaa. Innovaatio on ymmärretty kaupalliseksi uutuudeksi – eettisillä arvoilla ei ole juurikaan ollut tekemistä innovaatiotoiminnan kanssa. Haque sanookin, että innovaatio ei oikeastaan koskaan ollut innovaatio.

Haquen ajatukset tulevat herättämään suurta vastustusta Suomessa, missä niin moni on arvovallallaan innovaatiotoiminnan takana. Missä satoja komiteoita, työryhmiä ja porukoita miettii innovaatioita. Itsekin olin yhdessä. Se kuivui omaan mahdottomuuteensa, nyt ymmärrän miksi.