Suomi on menestyvä maa. Korkeita listasijoituksia ja kehuja tippuu lehdistöstä ja tutkimuslaitoksista ympäri maailmaa. Me olemme menestyneet kovalla työllä, suurella puurtamisella. Meille sanotaan, että kannattaa kiristää vyötä ja ahertaa lisää kun menestystä tulee roppakaupalla.
Mutta juhannuksena turvakodit täyttyivät väkivallalta suojaa hakevista ihmisistä.
Vaatiko menestys maksuksi kansakunnan henkisen hyvinvoinnin? Heitetäänkö ihmisen ainutlaatuinen ihmisyys menestyksen pohjattomaan moolokin kitaan?
Suomalaisesta kulttuurista puuttuu voittaminen. Sellainen voittaminen, jossa ihminen nousee menestysputken yläpuolelle oman ainutlaatuisuutensa ja henkilökohtaisten lahjojensa kannattelemana. Sellainen voittaminen, joka tapahtuessaan nostattaa niin suuren riemun, että kaikki voittavat.
Pelkäämme häviämistä niin paljon, että olemme valmiit uhraamaan itsemme menestyksen tasapaksun tuulitunnelin syövereihin. Vaikka häviäminen silloin, kun itse on antanut peliin oman parhaan voittamisvoimansa ja parempi on voittanut, ei ole häpeä vaan ponnahduslauta kohti uutta ja parempaa. Menestysputkessa ei ole ponnahduslautoja vaan loputtomia uusia portaita noustavaksi.
Kovalla työllä ja tiukalla treenillä tulet menestyjäksi, mutta voittajaksi tulet olemalla se ihminen, joka kykenee luomaan tilanteita ja hetkiä, jolloin voittaminen voi tapahtua.
